Cristian Mungiu on paremman sanan puutteessa melko jörö. Itse hän ei tosin ole samaa mieltä.
– Minulla on vielä huumorintajua. Me kaikki kuolemme, mutta maailma voi silti olla hassu, hän totesi Episodille Cannesissa.
– Ihmiset voivat olla hyvin rationaalisia ja sitten yhtäkkiä hyvin julmia, eikä siihen edes tarvita kummoistakaan syytä. Jumala varmasti nauraa meille koko ajan.
Silti hänen elokuvansa tuntuvat tuskallisen realistisilta ja rehellisiltä. Hänen väitteitään ei ole helppo todistaa vääriksi. Mungiun viimeisin, R.M.N. – Kylmä talvi, kertoo työnsä Saksassa jättäneestä miehestä, joka palaa kotiin vain nähdäkseen sen räjähtävän muukalaisvihan ja rasismin noidankattilaksi. Se perustuu tositapahtumiin, jotka eivät olleet kauniita.
– Vähän ennen pandemiaa elokuvan tapahtumapaikkaa kovasti muistuttavassa kylässä Transylvaniassa paikallinen leipomo palkkasi pari työläistä Sri Lankasta. Kyläyhteisö järjestäytyi päätöstä vastaan. Julkisista kokoontumisesta voi vieläkin löytää pätkiä netistä, Mungio kertoo.
– En kuitenkaan kuvita tapahtumaa; yritän ymmärtää sen syvempiä merkityksiä. Mitä se sanoo tämän päivän tapahtumista kaikkialla maailmassa?
Kaikkialla, ei vain yhdessä kylässä yhdessä maassa.
– Olenko tyytyväinen maani tilanteeseen? Oletko itse oman maasi tilanteeseen? En pidä siitä, mitä maailmassa yleensä on tapahtumassa. En tullut ajatelleeksi, että ihmiset tulkitsisivat elokuvan nimen tarkoittavan Romaniaa. Juuri siksi elokuva on abstrakti taidemuoto. Sitä tekee jotain kuvitellen sen tarkoittavan jotain, mutta muilla on ihan erilaiset käsitykset, ohjaaja puistelee päätään.
– Se tarkoittaa aivojen magneettikuvausta. Tarina on röntgenkuvaus yhteiskunnasta, tavoistamme käyttäytyä. Tapaus kiinnosti minua, koska siinä vähemmistö käyttäytyi enemmistönä jotain muuta kohtaan. Ihmiset sekoittavat romanialaiset romaneihin. Se synnyttää kiinnostavia tilanteita, sillä vaikka olemme itse hyvin syrjiviä, emme pidä siitä, kun muut ”syrjivät” meitä.
Mungiun mukaan asiat tapahtuvat nykyään liian nopeasti – ihmiset eivät pysy niiden tahdissa.
– Me pysymme samanlaisina, mutta asioiden muutosrytmi on ihan eri asia. Elokuvan kaltaisissa pienissä yhteisöissä ihmiset eivät ymmärrä, miksi niiden pitäisi muuttua lainkaan. Kukaan ei kysynyt heiltä.
– Poliittinen korrektius ei koskaan ole luonut muutosta, se on vain estänyt ihmisiä sanomasta mielipidettään. Mutta he uskovat samoihin asiohin. Voit päivitellä brexitiä, Ranskan Marine Le Peniä: ”Kuinka tämä on mahdollista?” Se vain tarkoittaa, ettet kuuntele ihmisiä. Nyt on käynnissä sotakin, mikä vain kertoo miten vähän tarvitaan muiden näkemiseen vihollisina. Eikä se johdu vain yhdestä miehestä, ei todellakaan. Me pidämme muiden näkemisestä vihollisina, se on ensimmäinen reaktiomme. Jos hän on hengissä 24 tuntia myöhemmin, saatamme jo alkaa kysyä kysymyksiä.
R.M.N:n hahmot haluavat ajatella itsestään enemmän, he haluavat tuntea itsensä paremmiksi kuin joku muu. Pienessä yhteisössä se johtaa yhteenottoon.
– Eurooppaan projisoimamme ihana, teoreettinen suunnitelma ja tosimaailma eroavat toisistaan. Halusin useita näkökulmia, jotka käsittelevät globalisaation sivuvaikutuksia: se on tuonut paljon muutoksia, ja joskus niitä on vaikea sulatella. Ennen oli helpompaa: elit yhdessä kylässä, näit elämäsi aikana ehkä viisi muuta. Nyt lentokoneet kuljettavat ihmisiä maailman eri kolkilta, etkä tiedä mitä ajatella siitä.
– Jotkut hahmot ovat vähemmän rationaalisia kuin muut, koska niin näen ihmiset. Tämä mies on kiinnostava, koska hän on hämmentynyt. Meidän kaikkien tavoin hän puhuu potaskaa, jota ei oikeasti tarkoita. Sori vaan, mutta koulutuksella on vain prosentin merkitys aivoissamme. Loppu on perustarpeita, joten ensisijaisesti haluaa itse selvitä vaikka itsekkäästikin.
Mungiun mukaan asioiden parantamiseksi, edes vähän, ihmisten pitäisi esittää kysymyksiä.
– Tiedämme niin vähän toisistamme. Jotkut täällä Cannesissa luulivat minua venäläiseksi, koska Romaniassakin sanotaan ’da’. Tarvitaan tasapainoa tiedon, itsekkyyden ja proaktiivisuuden välillä. Minä olen aina edes yrittämisen puolella, hän sanoo.
– Ehkä en ole optimisti, mutta se ei tarkoita ettenkö tekisi parhaani! Se on velvollisuutemme, joko työn tai taiteen kautta. Tee jotain erityistä, konkreettista ja yritä tutustua ”siihen toiseen”. Ehkä häntä ei silloin enää näe vihollisena.
Teksti Marta Bałaga, Cannes
