Mikä ihmeen Director’s Cut! – Yksi elokuva, monta tarinaa: osa 3

Natural Born Killers Director's Cutissa on osa teatteriversion mustavalkokohtauksista väreissä.

Kun puhutaan elokuvien Director’s Cut -versioista, nousee muutama nimi yli muiden. Nämä ohjaajat ovat useita kertoja kunnostautuneet omien visioidensa esiintuomisessa. Joskus homma on kuitenkin lipsahtanut jopa liiallisuuden puolelle. Tutustutaanpa näihin tapauksiin.

Aina voidaan väitellä siitä, onko studion, tuottajan tai jonkun muun tahon muokkaama elokuvan alkuperäinen julkaisuversio parempi vai huonompi kuin myöhemmin ilmestynyt Director’s Cut. Ohjaajan versio on joka tapauksessa se, mitä alun perin lähdettiin tekemään, ja näin ollen sellaisen julkaisu on perusteltua.

Vuosien saatossa Director’s Cut -nimikkeestä on tullut markkina-ase ja ennen kaikkea studiolle tapa kerätä lisää rahaa ”samalla elokuvalla”. Näin ollen ohjaajan versioita on nähty viime vuosikymmenillä huomattavasti aiempaa enemmän. Etenkin muutama ohjaaja on kunnostautunut useilla Director’s Cut -versioillaan. Keskitymme tällä kertaa heistä kahteen: Ridley Scottiin ja Oliver Stoneen.

Ridley Scottin suurprojekti

Ridley Scottin Blade Runner -mestariteoksen Director’s Cut on yksi alan tunnetuimmista tapauksista, ellei jopa tunnetuin. Aivan yhtä tunnettu tosiasia ei ole se, että vuonna 1992 julkaistu Director’s Cut ei itse asiassa olekaan Scottin viimeistelemä ohjaajan versio.

Blade Runner julkaistiin valkokankaille vuonna 1982 kahtena eri versiona. Kumpikaan niistä ei tyydyttänyt Scottia. Studion vaatimilla muutoksilla, joita jopa päätähti Harrison Ford vihasi, tehtiin elokuvasta ”vähemmän mystinen” ja loppuratkaisultaan alkuperäistä onnellisempi. Euroopan teatteriversiossa oli hieman enemmän väkivaltaa kuin USA-julkaisussa, mutta kumpikaan niistä ei siis vastannut Scottin rakentamaa näkemystä.

1990-luvun taitteessa elokuvasta löytyi vahingossa 70-millinen workprint -versio. Kyseinen työvedos oli huomattavasti lähempänä ohjaajan visiota kuin teattereissa nähdyt julkaisuversiot. Parin julkisen esityksen jälkeen studio ymmärsi tehneensä virheen ja lähti työstämään ohjaajan versiota julkaisukuntoon. Scott oli kuitenkin kiireinen muiden elokuvien parissa, eikä ehtinyt osallistua projektiin kuin pikaisesti. Vuoden 1992 Director’s Cut -julkaisua voidaankin kutsua keskeneräiseksi ohjaajan versioksi. Erot teatterijulkaisuihin olivat toki selvät, sillä sekä Fordin selostusäänen puuttuminen että tylympi loppuratkaisu antoivat elokuvalle hyvin erilaisen maun. Mutta versio ei siis ollut täydellinen, ja asia jäi kalvaamaan Scottia.

Elokuvan tarina sai kuitenkin ansaitsemansa lopun. Vuonna 2007 julkaistiin Final Cut, joka on täysin ohjaajansa käsissä toteutettu virallinen Director’s Cut. Kohtauksien tarkan uudelleenleikkaamisen lisäksi Scott pääsi korjaamaan digitaalisesti elokuvan tahattomia virheitä. Myös alkuperäisessä Euroopan versiossa nähdyt lisäväkivaltasekunnit palautettiin paikoilleen.

Eikä tässä vielä kaikki

Scottin ongelmat 1980-luvulla eivät pysähtyneet Blade Runneriin. Tom Cruisen ja Tim Curryn tähdittämän Legenda-elokuvan julkaisusta tuli Blade Runneriakin suurempi sotku. Scott joutui vastentahtoisesti lyhentämään elokuvaa, ja lopulta 94-minuuttinen versio julkaistiin Euroopan teattereissa vuonna 1985. Universalin pomo Sid Sheinberg ei kuitenkaan ollut varma miten jenkkiyleisö ottaisi fantasialeffan vastaan, joten kokonaisuus pistettiin käytännössä täysin uusiksi. Leffa lyhennettiin 90-minuuttiseksi, siihen lisättiin yksi lyhyt toimintakohtaus, Curryn näyttelemä Darkness näytetään heti elokuvan alussa (Eurooppa-versiossa vasta loppupuolella) eikä prinsessa Lili ollutkaan enää prinsessa. Sekä Jerry Goldsmithin sinfoniamusiikki että Lilin (Mia Sara) laulukohtaukset saivat lähteä ja tilalle iskettiin Tangerine Dreamin elektroninen musa ja Jon Andersonin ja Bryan Ferryn popbiisit. Muutoslistaa voisi jatkaa loputtomiin. Vuonna 1986 USA:n kankaille päässyt Legenda oli siis kirjaimellisesti aivan muuta kuin mitä ohjaaja oli lähtenyt tekemään.

Kingdom of Heavenin ohjaajan version toimintakohtaukset ovat teatteriversiota raaempia.

Onneksi tämänkin elokuvan kohdalla kävi lopulta hyvin. Scottin alkuperäinen 114-minuuttinen Director’s Cut löytyi suuren etsinnän jälkeen, ja se saatiin julkaisukuntoon vuonna 2002. Vihdoin elokuvafanit ympäri maailmaa saivat nähdä leffan kaikessa komeudessaan Goldsmithin musiikin kera. Myös elokuvan täysin erilainen ja huomattavasti haikeampi loppuratkaisu koki päivänvalon.

Legendan jälkeen useista Scottin elokuvista on julkaistu niin sanotun normaaliversion lisäksi mitä erinäisimpiä pidennettyjä versioita. Sellaisia saatiin esimerkiksi elokuvista Gladiator (2000), Isku Mogadishuun (2001), American Gangster (2007), Robin Hood (2010), The Counselor (2013) ja Yksin Marsissa (2015).

Suurin muutostyö nähtiin kuitenkin Kingdom of Heavenin Director’s Cutissa. Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä (2005) sai 145-minuuttisena teatteriversiona varsin valjun vastaanoton. Vuotta myöhemmin julkaistiin kuitenkin Scottin oma visio ja kokemus sai leffafanit hiljenemään: 190-minuuttinen Director’s Cut on kuin toinen elokuva. Hahmoissa on paljon enemmän syvyyttä ja heidän teatteriversiosta puuttuneet motiivinsa on paikattu. Lisäksi taistelukohtaukset ovat huomattavasti verisempiä, mikä sopii elokuvan kokonaisuuteen. Näin ollen Kingdomin teatteriversion katsomista ei kannata edes harkita.

Valitettavasti Scottin uralle mahtuu myös yksi todellinen Director’s Cut -nimikkeen väärinkäyttö. Kun 20th Century Fox halusi julkaista uuden Alien-dvd-paketin, pyysivät he Scottia työstämään vuoden 1979 elokuvastaan uuden version. Scott teki työtä käskettyä. Hän lisäsi leikkaamon lattialle jääneitä hetkiä, muun muassa kiistellyn ”kotelokohtauksen”, jossa Ripley (Sigourney Weaver) löytää henkitoreissaan olevan Dallasin (Tom Skerritt). Lisäksi Scott lyhensi muita kohtauksia sieltä täältä, koska tunsi lisättyjen kohtauksien jälkeen elokuvan olevan liian pitkä. Lopulta 116-minuuttinen Alien Director’s Cut julkaistiin vuonna 2003. Dvd:n lisämateriaaleissa Scott kuitenkin painotti, ettei kyseessä todellakaan ole ohjaajan versio, sillä hän oli täysin tyytyväinen jo alkuperäiseen, minuutin pitempään teatteriversioon. Kyseessä onkin hienoinen huijaus, ja erikoisversio olisi pitänyt julkaista vaikkapa Special Edition -nimikkeellä.

Kun yksi Director’s Cut ei riitä

Oliver Stone on toinen suuren luokan Hollywood-ohjaaja, joka on päässyt jälkikäsittelemään elokuviaan. Itse asiassa hän on työstänyt yhdestä elokuvastaan jopa kolme Director’s Cut -versiota.

Vuoden 1991 JFK:sta Stone työsti vuotta myöhemmin noin 17-minuuttia pitemmän Director’s Cutin (206 min). Vuonna 1994 julkaistu Syntyneet tappajiksi oli aikansa kohuelokuva. Se sai jenkkisensoreilta pahamaineisen NC-17-ikärajan (elokuvaa ei saa näyttää alle 17-vuotiaille) ja Stone joutui leikkaamaan sitä studion vaatiman alemman R-ikärajan saavuttaakseen. Ohjaaja pääsi kuitenkin korjaamaan tilanteen: 156:lla muutoksella varustettu Director’s Cut (122 min) julkaistiin vuonna 1996. Sekä JFK että Syntyneet tappajiksi on ohjaajan versiona parempi; etenkin jälkimmäinen on rankemmassa tyylissään ehdottomasti toimivampi paketti.

Nixon (1995, 191 min) päätyi  212-minuuttiseksi pidennetyksi Director’s Cut -versioksi vuonna 2001. Mutta Stone ei ole ainoastaan laajentanut elokuviaan, hän on myös lyhentänyt niitä.

Colin Farrell ihmettelee, tuleeko Alexander-leffasta vielä yksi uusi versio.

Vuonna 1999 elokuvateattereihin saapunut jenkkifutisleffa Minä päivänä tahansa esitettiin USA:ssa (164 min) ja Euroopassa (152 min) erilaisina versioina. Euroopan versiosta poistettiin otteluja ja niihin liittyvien rikkomuksien selvittelyä; syynä oli ilmeisesti studion tahto, sillä täkäläisillä markkinoilla ei niin ymmärretä kyseisen lajin päälle. Kun oli elokuvan kotiteatterijulkaisun aika, lyhensi Stone leffaa 12 minuutin verran lisäten samalla kuusi minuuttia uusia kohtauksia. Lisäksi kolmannen ottelun alussa soiva Kid Rockin biisi vaihtui Black Sabbathiin. Tämä 157-minuuttinen Director’s Cut on elokuvan tunnetuin versio.

Kunnianhimoinen Aleksanteri yritti valloittaa elokuvateatterit vuonna 2004 176-minuuttisena versiona. Vaisu menestys sai Stonen palaamaan leikkauspöydän äärelle ja vuonna 2005 julkaistu dvd oli 167-minuuttia pitkä Director’s Cut. Siinä oli yhdeksän minuuttia ennennäkemättömiä kohtauksia, mutta siitä oli myös poistettu 17 minuuttia teatteriversiossa nähtyjä hetkiä. Lisäksi kohtauksia oli leikattu eri järjestykseen. Kyseinen kotiteatterijulkaisu myi todella hyvin, ja studio antoikin Stonelle mahdollisuuden tehdä yhden version lisää.

Alexander – The Final Cut (2007, 214 min) pisti paletin pitkälti uusiksi. Stone puski siihen kaiken kuvaamansa materiaalin ja muokkasi jälleen muutamien kohtauksien järjestystä. Hahmoihin syvennytään paremmin ja taistelukohtaukset ovat raaempia. Mitään sellaisia muutoksia The Final Cutissa ei kuitenkaan ole, jotka saisivat teatteriversiosta pitämättömät varsinaisesti ihastumaan elokuvaan. Sen sijaan lyhyempien julkaisujen ystävät nauttinevat tästä vieläkin enemmän.

The Final Cutin julkaisun yhteydessä Stone kertoi, miten Aleksanteri oli vaivannut häntä ennen pitkän version valmistumista. Hän kertoi olevansa nyt tyytyväinen luvaten, että tämä oli elokuvan viimeinen versio muuta kuvamateriaalia kun ei ollut enää jäljellä. Mutta mitä vielä!

The Final Cut myi sekin erinomaisesti, joten studio päätti ravistaa rahapussia vielä kerran. Ja Stone tarttui tarjoukseen. Sorvin äärellä syntyi vuonna 2014 kotiteattereihin julkaistu ohjaajan viimeinen versio, The Ultimate Cut. Tätä 207 minuuttista versiota varten Stone poisti jälleen kerran kohtauksia koska tunsi laittaneensa niitä liikaa The Final Cut -versioon. Hän lisäsi myös muutaman pienen hetken ja siirsi yhden kohtauksen sijaintia. Lopputuloksena on elokuvan ehein ja paras versio. Ja Stonen vannomisen perusteella leffan viimeinen Director’s Cut.

Joskus ohjaajat työstävät elokuvistaan pidennettyjä versioita, joita he eivät kuitenkaan halua kutsua Director’s Cuteiksi. Ensi kerralla tutustumme näihin Special Edition -nimikkeellä kulkeviin erikoisversioihin.

Miten nähdä artikkelin elokuvat?

Blade Runner: Suomeksi tekstitetty blu-ray ja UHD sisältävät Final Cut -version, vanha dvd sen sijaan Director’s Cutin. Striimipalvelujen yleisin versio on Director’s Cut, joskin USA:n teatteriversio on ainakin käväissyt Netflixissä. Muissa maissa teatteriversiot on julkaistu blu-rayllä ja dvd:llä.

Legenda: Suomeksi tekstitetty blu-ray sisältää Director’s Cutin ja Euroopan teatteriversion. Jälkimmäinen on katsottavissa Amazon Primessa ja iTunesissa. USA-version saa käsiinsä jenkeistä blu-rayllä ja dvd:llä.

Kingdom of Heaven: Director’s Cut on saatavilla suomiteksteillä sekä blu-rayllä että dvd:llä. Striimipalvelut, esimerkiksi Disney Plus, tarjoavat vain teatteriversiota; se on saatavilla myös suomitekstitetyllä dvd:llä.

JFK: Teatteriversio on aikalailla vhs-aikakaudelle kadonnut tapaus. Kaikki blu-rayt ja dvd:t ovat Director’s Cut -versioita kuten myös striimipalvelujen julkaisut.

Syntyneet tappajiksi: Kahden levyn suomitekstitetty blu-ray-julkaisu sisältää leffan molemmat versiot. Director’s Cut on julkaistu dvd:llä ja teatteriversio on katsottavissa Amazon Primestä.

Nixon: USA:ssa on julkaistu molemmat versiot blu-rayllä ja dvd:llä. Striimipalveluissa ei elokuvaa tätä kirjoittaessa ole laisinkaan.

Minä päivänä tahansa: Director’s Cut on julkaistu suomiteksteillä sekä blu-rayllä että dvd:llä. Striimipalvelut tarjoavat samaista versiota. USA:n teatteriversio on julkaistu jenkeissä blu-raylla.

Aleksanteri: Alkuperäinen teatteriversio on julkaistu suomiteksteillä blu-rayllä, Director’s Cut taas dvd:llä. Final Cut ja Ultimate Cut ovat saatavilla ulkomailta. Striimipalveluissa vastaan tulee Director’s Cut -versio.

Striimipalvelujen mainitut versiot perustuvat palvelujen antamiin pituustietoihin.

Näihinkin Director’s Cut -versioihin kannattaa tutustua:

Daredevil (2003/2004, 104 min vs 134 min), The Expendables (2010/2011, 104 min vs 114 min), Halloween II (2009/2010, 102 min vs 119 min), Sukellusvene U-96 (1981/1997, 150 min vs 208 min), Tohtori Uni (2019, 152 min vs 181 min)

Myös näistä hiteistä on julkaistu Director’s Cut:

Amadeus (1982/2002), Commando (1986/2008), Crash (2004/2006), Pearl Harbor (2001/2002), Pretty Woman (1990/1997), Star Trek II – Khanin viha (1982/2002), Tappava ase 1–3 (1987–1998), Viimeinen mohikaani (1992/1999/2010)

Teksti: Tom Kajaslampi

Aiheeseen liittyvät jutut