Oheisen elokuvakatsauksen lisäksi keräsimme yhteen nippuun kymmenen kylmää faktaa, jotka yhdestä Suomen – ja koko maailman – ensimmäisistä koronaeristyksen jälkeisistä festivaaleista on hyvä tietää.
1. Festivaalin ajankohta on 19.–22. elokuuta.
2. Festivaaliteattereina Helsingissä toimivat Lasipalatsin Bio Rex, Korjaamo Kino ja tietysti klassinen Orion.
3. Ohjelmistossa on noin 20 pitkää elokuvaa sekä vajaa kymmenkunta lyhytelokuvaa. Oheisen katsauksen lisäksi ohjelmiston odotetuimpiin kuuluu myös ainakin Goodnight Mommy -elokuvan tekijöiden, itävaltalaisten Severin Fialan ja Veronika Franzin ensimmäinen englanninkielinen elokuva The Lodge.
4. Entiseen malliin muutaman viime vuoden kauhunimikkeiden lisäksi luvassa on huolella valittuja klassikoita.
5. Näytösten kokonaismäärää ei kesäkuun lopussa ole vielä lyöty lukkoon. Näytösvälit ainakin ovat tavallista pitemmät. Paljon riippuu tietysti myös siitä, millaisia koronatilanteen mukaan elävät rajoitukset ja suositukset ovat elokuussa.
6. Sama pätee luonnollisesti festivaalin käytössä olevien elokuvasalien täyttöasteeseen. Myös hygieniaan kiinnitetään erityistä huomiota.
7. Kansainvälisiä tekijävieraita pyritään tuttuun tapaan saamaan paikalle, mutta edelleen: matkustusrajoitukset sanelevat, mikä on mahdollista ja mikä ei.
8. Vuodesta 1997 asti festivaalin on huipentanut katsojien kestävyyttä sanan monessa merkityksessä koetteleva lauantain ja sunnuntain välisen yön leffaputki. Yleisön turvallisuuden maksimoimiseksi tällä kertaa sitä ei järjestetä.
9. Ennakkomyynti käynnistyy perjantaina 30. heinäkuuta festivaalin omilla kotisivuilla.
10. Yöputken ja kaiken muun osalta pyritään palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen mahdollisimman pian. Siksi kannattaakin saman tien merkitä kalenteriin myös perinteinen marraskuun festivaali, joka on tarkoitus järjestää 25.–29. marraskuuta! JV
21 Bridges
★★★
Kahden rikollisen lupaava pikkukeikka muuttuu yllättäen kaikkien aikojen kaappaukseksi, mutta samalla panokset kasvavat ja ihmishengen hinta halpenee. Suljetulla Manhattanilla konnat saavat peräänsä niin kostoa kaatuneista tovereistaan haluavat poliisit kuin FBI:n. Poliisintappajien teloittamiseen erikoistunut etsivä (Chadwick Boseman) alkaa kuitenkin epäillä, että kaiken taustalla on jotain muutakin kuin suoraviivainen rikos.
Oikeastaan mielenkiintoisinta sinänsä ihan mukiinmenevässä räiskinnässä on se, kuinka nopeasti maailma voi muuttua. Vielä muutama kuukausi sitten 21 Bridges olisi voinut saada kehuja laittaessaan pääosiin mustia miehiä ja naisen. Nyt ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota ylenpalttiseen poliisiväkivaltaan ihonväristä riippumatta. JV
Butt Boy
★★★
Kun Chip (ohjaaja-käsikirjoittaja Tyler Cornack) tajuaa osaavansa imaista esineitä perseeseensä, alkaa myös lapsia kadota mystisesti. Hän ei voi himoilleen mitään ja yrittääkin sen takia lopulta itsemurhaa. Yhdeksän vuotta myöhemmin Chip vaikuttaa olevan kunnossa, mutta kun töissä katoaa lapsi, ryhtyy etsivä Russell (Tyler Rice) tutkimaan tapausta. Hieman ylipitkäksi venytetty Butt Boy ei ole mikään tuleva dekkariklassikko, mutta kyllä tästä ainakin hupia riittää. Erikoistapaus erikoisihmisille. NI
Clapboard Jungle
★★★
Elokuvaohjaajan työ voi olla unelma-ammatti, mutta kuten Guillermo del Toro dokumentin alussa sanoo, elokuvien rahoittaminen on hirvittävää hommaa. Justin McConnellin dokumentti kertoo, millaista on työskennellä elokuvantekijänä, jos ei ole del Toron kaltainen menestyjä. Tapauskertomuksena toimii McConnellin oma indietuotanto Lifechanger. Clapboard Jungle on vaatimattomasti toteutettu mutta sympaattinen ja kiinnostava dokumentti, jossa on haastateltavana elokuva-alan legendoja ja tuntemattomampia tekijöitä. JHu
Dreamland
★★
Vampyyrifantasiaa, tappajaromantiikkaa, gangsteritoimintaa, indiehipsterkomediaa – eikä silti kunnolla mitään niistä. Bruce McDonald heittäytyy täydellä sydämellä omaan outoon maailmaansa, ja apunaan hänellä on mitä sopivin näyttelijäkaarti Stephen McHattien tuplaroolista Juliette Lewisiin ja Henry Rollinsiin. Jossain vaiheessa katsoja kuitenkin saattaa väsyä odottamaan jonkinlaista ajatusta itsetarkoitukselliseen outouteen. Jos sille jaksaa antautua, paikoillaan polkeminen ei välttämättä haittaa ja lopun saattaa mieltää palkitsevaksikin. JV
The Gangster, the Cop, the Devil
★★★
Sarjamurhaaja on onnistunut toimimaan kiinnittämättä huomiota itseensä. Hän tekee kuitenkin virheen käydessään gangsteripomon kimppuun. Tämä jää henkiin, ja joutuu pelkästään kasvot pelastaakseen ryhtymään toimiin päällekarkaajansa löytääkseen. Samalla käytännössä Korean ainut korruptoimaton poliisi on tullut siihen lopputulokseen, että tiettyjen erillään tutkittujen murhien takana on yksi ja sama tyyppi. Gangsteri ja kyttä yhdistävät voimansa pirulaisen pysäyttääkseen.
Omaksi parhaakseen liian cool poliisi ja kaikkivoipainen konna onnistuvat täydentämään toisiaan navigoidessaan etsintää omien kollegoittensa häiriköinnistä huolimatta. Näyttelijöiden välinen toimiva kemia kääntää hahmojen K-kliseisyyden eduksi, mutta sarjamurhaaja jää siitä turhan irralliseksi. JV
Guns Akimbo
★★★★
Miles koodaa työkseen roskaa ja trollaa vapaalla tositappopelin faneja. Eräänä aamuna nörtti herää aseet käsiin pultattuina, perässään kisan ykköskilleri. Tehosteita isoihin tuotantoihin väsännyt Jason Lei Howden on väsännyt yllättää positiivisesti. Vaikka viittauksia vilisee joka suuntaan, kerronta kulkee sujuvasti, tarina etenee sivujuonteita sekaan suoltaen eikä vauhti hyydy missään vaiheessa. Daniel Radcliffe on Milesina uskottava, Samara Weaving taas näyttää joka solullaan sarjakuvamaiselta tehotytöltä, jota kalvaa suuri salaisuus. MK
Klovn The Final
★★★★
Frankin paras kaveri Casper on ostanut kaksikkolle 50-vuotislahjaksi matkan Islantiin. Tanskalaiset ääliökaverukset eivät kuitenkaan onnistu tälläkään kertaa yhtään missään, joten sekoiluksi ja toilailuksihan koko matka menee. Huumori on mustaa, alatyylistä, poliittisesti erittäin epäkorrektia ja menee aivan varmasti monella tunteisiin – siis siihen parhaaseen Klovn-tyyliin. Ratkiriemukas ja hävettävä Klovn the Final on jo kolmas elokuva, joka on tehty mainion Kyllä nolottaa -kulttisarjan pohjalta. NI
Leap of Faith: William Friedkin on The Exorcist
★★★★
Psyko-dokumentista 78/52 tunnettu Alexandre O. Philippe pureutuu uudessa dokumentissaan toiseen kauhuklassikkoon. Käytännössä kyseessä on Manaajan ohjaajan William Friedkinin pitkä yksinpuhelu, jossa hän kertoo elokuvastaan analyyttisesti ja energisesti. Mukana on kiinnostavia yhteyksiä muun muassa Citizen Kaneen ja 2001: Avaruusseikkailuun sekä sekä rinnastuksia Friedkinin muihin elokuviin. JHu
Luz: The Flower of Evil
★★★
Jörö maallikkosaarnaaja pitää vuoristoisen erämaan pientä yhteisöä ja erityisesti kolmea tytärtään kurissa ja nuhteessa Jumalan sanalla ja pihaansa kahlitsemillaan Jeesus-lapsilla. Jos olet miettinyt, miltä Robert Eggersin The Witch olisi näyttänyt upean terävällä kuvalla ja kauniilla väreillä, Luz antaa siitä osviittaa. Sitä on kuvailtu Kolumbian ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi, mutta ennemmin se on kuin hillitty kunnianosoitus Alejandro Jodorowskylle tai italialaisen eksploitaation muoto, jossa kaltoin kohdellut naiset eivät ole tirkistelyn kohteita vaan aitoja perheväkivallan uhreja.
Voi hyvin kuvitella, että aavistuksen liian pitkä Luz saattaa väärässä mielentilassa tuudittaa uneen, mutta se on hyvällä tavalla ahdistava kuvaus uskonnon sisäänrakennetuista valtakuvioista ja naisvihasta. Se myös näyttää ja kuulostaa upeata. JV
Mortal
★
Norjalaista syntyperää oleva amerikkalaismies vaeltaa kulkurina Norjan syrjäseuduilla aiheuttaen tahtomattaan tuhoa. Kun hänet pidätetään, kuvaan tulee mukaan jonkinlainen psykiatri, jolla on jollain tavalla vaikeaa. Ja amerikkalaiset haluaisivat ilmeisesti elementtejä hallitsevan miehen aseeksi. Toimintaa on turha odottaa, jos sellaiseksi ei lasketa loputtomia lähikuvia totaalisen karismaatittoman Nat Wolffin angstisista kasvoista ja salamaefektejä, joita käytetään kyllästymiseen asti.
Kertoo paljon elokuvasta, jos sen paras hetki on rautalankaa vääntävä lyhyt yksinpuhelu, jossa virkamies pohtii mytologioiden merkitystä valtauskontojen kannalta. On vaikea kuvitella, miten upean Trollhunterin ja vähintäänkin mukiinmenevät The Autopsy of Jane Doen ja Scary Stories to Tell in the Darkin ohjannut André Øvredal on saanut aikaiseksi niin laahaavan, sisällöttömän ja ankeuttavan elokuvan, että se suorastaan raivostuttaa. JV
Tammy & the T-Rex
★★
Hullu tiedemies ja hänen vielä hullummat apulaisensa siirtävät urheilijanuorukaisen aivot mekaaniseen tyrannosaurukseen, koska se on paras tapa vakuuttaa mahdolliset ostajat jostakin. Karkuun päässeen kiltin pojan (jos ei lasketa, että hän ryhtyy tappamaan ihmisiä dinosauruskropassaan) tyttöystävä yrittää keksiä tapaa saada kultsimultsin aivot uuteen kroppaan.
Tammy & the T-Rex ei ole ainoastaan yhtä pöhkö kuin miltä se kuulostaa, se on myös uskomattoman huonosti toteutettu kaikilla mahdollisilla tavoilla näyttelijäsuorituksista efekteihin. Se on siis oikeasti aivan kamalan huono elokuva juuri sillä tavalla, joka Night Visions -yleisön on itse todistettava uskoakseen ja nauttiakseen. Lisäksi sen pääosissa ovat Denise Richards ja Paul Walker yksissä ensimmäisistä elokuvistaan. Ja jos et tiedä keitä he ovat, tuskin olet Night Visions -festivaaleille menossakaan. Kaikki voittavat! JV
Tezuka’s Barbara
★★★
Jo terminä jotenkin ihastuttavan pervolta kuulostavasti Japanin Disneyksi kuvailtu Osaka Tezuka julkaisi 1970-luvun alussa Barbara-mangan, jossa salaperäinen nainen ilmaantuu kirjailijan muusaksi ja sittemmin pakkomielteeksi. Vuonna 2019 mestarin poika Macoto Tezuka sovitti isänsä sarjakuvan näytelmäelokuvaksi. Stereotypioinninkin uhallakin totean, että japanilaisen populaarikulttuurin seksistisyydet ja muut outoudet (kyllä, ne ovat tässä yhteydessä synonyymeja) toimivat paremmin sarja- kuin elokuvana. Silti yritys muuttaa ylilyönnit näytelmäelokuvaksi on vähintäänkin kunnioitettava, ja lopputulos pitää katsojan tuoliin naulittuna, koska on pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. JV
The Rise of the Synths
★★★★
”Mitä tulee ensimmäisenä mieleen John Carpenterin elokuvista? Tunnelma”, yksi Gunship-trion jäsenistä kuvailee ja tulee piirtäneeksi karsinan synthwaveksi kutsutun musiikkigenren ympärille. Termiä alettiin käyttää joskus Drive-elokuvan ja sen soundtrackiltä breikanneen Kavinskyn Nightcall-kappaleen jälkimainingeissa. Tätä Carpenterin ja Giorgio Moroderin perillisten musiikkia oli toki tehty internetin marginaalissa jo pitkään. Iván Castellin dokumentti antaa äänen eri vuosirenkailla varustetuille tekijöille Collegesta Perturbatoriin. Vaikka The Rise of the Synths on puhuvien päiden kimara, nopea rytmitys toimii elokuvan eduksi ja musiikkivideomaiset siirtymät itsensä Carpenterin juontamina viihdyttävät. JHä
Scare Package
★★★
Jos pitää kauhuantologioista kuten V/H/S ja The ABCs of Death sekä niiden jatko-osista, pitänee myös Scare Packagesta, vaikka sen yksittäiset roiskuttelutarinat ovat edellä mainittuja tapauksia huomattavasti komediallisempia – ja vieläpä ihan tarkoituksella. Klassiseen videovuokraamoon sisältyvän kehystarinan sisällä olevat läträyshassuttelut ovat ihastuttavan vanhanaikaisia sisällöltään ja etenkin efekteiltään. Ja se on myös projektin varjopuoli: aika oli ajanut siitä ohi jo siinä vaiheessa, kun tekijät törmäsivät heihin vaikutuksen tehneisiin splatterklassikoihin. Jonnejen ei kannata vaivautua. JV
The Tunnel
★★
Vuoden 2015 Bølgen (The Wave) ja sen jatko-osa Skjelvet (The Quake, 2018) saivat jo kuvittelemaan, että norjalaiset hanskaisivat katastrofielokuvat kautta linjan. Villmark-pelottelujen ohjaaja Pål Øien tunnelitoiminta onnistuu kuitenkin vain kasaamaan yhteen lajityypin heikkouksia. Säiliöauto joutuu onnettomuuteen kilometrien mittaisessa, sääolosuhteiden haastamassa norjalaistunnelissa Totaalisen ylikirjoitetut – jos näin huonosti käsikirjoitettua elokuvaa voi kuvata sillä sanalla – ja aivan liian lukuisat, suurimmaksi osaksi totaalisen turhat ihmiset käyttävät sitten toista tuntia toljottamassa tv:tä, tietokoneen ruutua tai tunnelin suuaukkoa. Toiminnallisemmissa kohtauksissa annetaan ohjeita, joita kukaan ei noudata. Katsoja on lakannut välittämästä heistä jo ennen onnettomuutta. JV
JHu – Jussi Huhtala
JHä – Jukka Hätinen
JV – Jouni Vikman
MK – Matti Komulainen
NI – Niko Ikonen