Olipa kerran b-leffojen tähti, stuntmies ja joukko häiriintyneitä hippejä… kas siinä kunnon sadun ainekset.

Draama yksinäisyydestä ja menneisyyden painolastista herättää kokonaisuutena ajatuksia, mutta kärsii tylsistä ja hölmöistä kohtauksista.

Dokumenttijyrä Asif Kapadia tarttuu ”Jumalan käteen” mutta pysyy epäileväisenä Tuomaana.

Mestariluokkaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi.

Nyt kun Episodi on vihdoin, vihdoin, vihdoin jättänyt Cannesin taakseen, on aika juhlistaa parhaita siellä näkemiämme elokuvia. Mukaanlukien yksi vuodelta 1982, koska emme usko ikärasismiin.

Amerikkalainen toimintaikoni saapui Cannesiin täydelliseksi vastapainoksi eurooppalaiselle art houselle ja aasialaiselle kokeelliselle elokuvalle. Sylvester Stallone juhlisti Rambo: First Blood -elokuvan juhlanäytöstä ja kiusoitteli uutuudellaan, köh, Rambo V: Last Blood. Sen nimen keksijä on varmasti niiiiin ylpeä itsestään.

Kaikkien uusien – joskus jopa hyvien – Kultaisesta palmusta kisaavien elokuvien keskellä on helppo unohtaa niiden takana olevat ihmiset, varsinkin jos he eivät ole punaisella matolla salamavalojen välkkeessä. Onneksi äänileikkaaja Midge Costin, joka on työskennellyt niin Purppuravyöhykkeessä kuin Michael Bayn Armageddonissa ja The Rock -toiminnassa, paikkaa vääryyden dokumentillaan äänimaailmojen saloista.

Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutkii omaa suosikkiaihettaan: elokuvaa. Vaikka Once Upon a Time… in Hollywood ei ole ihan sellainen mestariteos kuin monet haluaisivat, siinä on pakottamatonta ilmavuutta, jota hänen viimeisimmistä elokuvistaan on puuttunut. Jos joutuisimme arvaamaan, veikkaisimme syyksi Los Angelesin aurinkoa.

Teemu Nikin All Inclusive -lyhärin jälkeen oli J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja -elokuvan vuoro valloittaa Cannesia. Ja kuinka hänen Directors’ Fortnight -sarjassa esitetty kolmas kokopitkänsä olisikaan voinut epäonnistua siinä, sillä siinä nähdään sureva leski Juha (Pekka Strang), joka vaimonsa hukkumisen jälkeen kehittää mieltymyksen kuristumiseen, ja dominatrix Mona (Krista Kosonen), joka mielellään auttaa siinä.

Pelastettuaan Bohemian Rhapsodyn Bryan Singerin saatua kenkää ohjaajan pestistä näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Dexter Fletcher nappasi vielä isomman kourallisen glitteriä: Rocketman on musikaalinäkemys Elton Johnin elämästä, ja vaikka se on hieman hupsu, se saa hyräilemään säveliään päiväkausia. Ja ehkä sijoittamaan johonkin todella, todella kiiltävään.

Cannesin avajaiselokuvaksi valittua Jim Jarmuschin The Dead Don’t Die -zombisatiiria seurasi brasilialainen outous Bacurau, jossa Udo Kier juoksentelee kiväärin kanssa ja kokonainen kylä trippailee psykedelisissä huumeissa. Tämän vuoden elokuvajuhlista on muodostumassa hyvin kutkuttava. Ei ihme, että jopa John Carpenter poikkesi moikkaamaan.

Unohtakaa Only Lovers Left Alive – Jim Jarmuschin uusimmassa kaikki elävät. Cannesin avauselokuvaksi valitussa The Dead Don’t Die -elokuvassa amerikkalainen indie-ikoni tutkii zombikatastrofin ikäviä seuraamuksia. Vaikka se kuulostaa oudolta yhdistelmältä, ei syytä huoleen: Jarmuschin maailmassa elävät kuolleetkin juovat edelleen kahvia enemmän kuin koko Suomi yhteensä.