Mitä hullujenhuoneelta jäi käteen? – Cannesin Top Ten

Nyt kun Episodi on vihdoin, vihdoin, vihdoin jättänyt Cannesin taakseen, on aika juhlistaa parhaita siellä näkemiämme elokuvia. Mukaanlukien yksi vuodelta 1982, koska emme usko ikärasismiin.

Ja lähtölaskenta alkakoon! Lopussa vielä bonus.

10. Rambo – Taistelija

Hitto, joo! Luojalle kiitos juhlanäytöksistä.

9. Once Upon a Time in… Hollywood

Vaikka Quentin Tarantinon viimeisimmät, aivan liian pitkät elokuvat ovat keränneet tavallista enemmän kritiikkiä, ei käy kiistäminen, etteikö hän aina viihdyttäisi. Tieto, että hänen viimeisimpänsä (ja joidenkin mielestä viimeisensä) on elokuva elokuvasta, saa veden kielelle. Mutta vaikka rakkaus mediaan huokuu joka kuvasta, se on myös hitaampi kuin joukko etanoita erityisen rentona viikonloppuna. Se käyttää aika rakentaakseen räjähtävää loppukohtausta, josta on parempi olla tietämättä mitään etukäteen. Leonardo DiCaprion hiipuvan tähden ja tämän stunttia näyttelevän Brad Pittin välillä on helppoa kemiaa, mutta Margot Robbie tuhlataan Sharon Tatena, vaikka hän on niin upea että hehkuu, ja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) sanoo yhden sanan. Koiralle.

8. Bacurau

Tositarina: suomalainen kollega kysyi minulta brasilialaisohjaaja Kleber Mendonça Filhon edellisestä elokuvasta Aquarius vain minuutteja ennen Bacuraun alkamista. Kerroin varmaotteisest ohjauksesta, inhimillisesta mittakaavasta ja koskettavista roolisuorituksista. Vain nähdäksemme Udo Kierin juoksemassa ampumassa pienen, kartalta kadonneen kaupungin pilvessä olevia asukkaita. Juliano Dornellesin kanssa ohjattu elokuva on osin 1970-luvun toimintaroskaa, osin poliittinen kannanotto maasta, joka polarisoituu päivä päivältä enemmän. Se voisi jatkaa Cannesista suoraan Night Visionsiin. Ei ehkä täydellinen – tai edes järkeenkäypä – mutta melko ainutlaatuinen. Ainakaan kukaan tuskin kyselee minulta mielipidettäni sen jälkeen.

7. Pain and Glory

Pedro Almodóvarin edellinen Ranskan vierailu oli parhaimmillaankin vähän meh. Vuoden 2016 Julieta unohtui saman tien ja ihmiset olivat elokuvaa kiinnostuneempia Panaman paperit -skandaalista. Onneksi nyt on toisin, sillä Pain and Glory on melankolinen yhteenveto espanjalaisauteurin elämästä. Oikeutetusti palkittu Antonio Banderas esittää ikääntyvää elokuvantekijää, joka yrittää sovitella entisen vakionäyttelijän kanssa vuosikymmenien mykkäkoulun jälkeen. Banderasin ja Leonardo Sbaraglian intohimoinen suudelma on jo nyt vuoden parhaita, mutta Almodóvaria tässä on ihailtava. Vaatii munaa päättää, että omaelämäkerrallisiin hetkiinsä hän haluaa itseään esittämään juuri Antonio Banderasin.

6. Deerskin

Cannesissa meni jotain vikaan tai todella oikein tänä vuonna, sillä seuraavaksi käsittelemämme elokuva kertoo miehestä, joka rakastuu takkiinsa. Eikä ihan mihin tahansa takkiin vaan sataprosenttisesti peurannahkaiseen sellaiseen. Se saa omistajansa tuhlaamaan säästönsä ja hautomaan melko outoa suunnitelmaa: hän haluaa olla maailman ainut päällysvaatteita käyttävä ihminen. Kun muut eivät ole halukkaita luopumaan omistaan, eivät asiat voi mitenkään päättyä hyvin. Jotta Deerskin vaikuttaisi muultakin kuin happotripillä kehitellyltä idealta, tässä hieman taustatietoa: Sen on tehnyt tappajarenkaasta kertovan Rubberin tehnyt mies, ja sen tähtinä ovat A-listalaiset Jean Dujardin sekä Adèle Haenel, joka Portrait of a Lady on Firen jälkeen osoittaa hyvin monipuolista makua. Deerskin ei ehkä ole valtavirtakomedia, mutta se saa ajattelemaan vaatteitaan aivan uudella tavalla.

5. Dogs Don’t Wear Pants

Ennen kuin kukaan alkaa valittaa jääviydestä peräti kahden suomalaiselokuvan löytyessä listalta, kerrottakoon, että listan laatija on puolalainen ja siksi täysin objektiivinen. Puhumattakaan siitä, että kyseiset synkät mutta kivuliaan inhimilliset elokuvat ovat juhlimisen arvoisia. Elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (minulta oikeasti kysyttiin, onko se lastenelokuva, ja vastasin myöntävästi) J-P Valkeapää kertoo leskimiehestä (Pekka Strang), joka alkaa nautti kuristumisesta vaimonsa kuoleman jälkeen. Tämän itselleen asettamat rajat alkavat siirtyä yhä kauemmaksi, kun mies tutustuu ammattidominatrixiin (Krista Kosonen). Fifty Shades of Greyn mieleen tuova, kammottavalta kuulostava idea on itse asiassa suloinen rakkauskertomus. Molemmat näyttelijät löytävät hahmoistaan niin paljon tasoja, että kaiken kakomisen melkein unohtaa.

4. All Inclusive

Yksi Suomen parhaista ohjaajista (saa vapaasti lainata), Teemu Nikki, Makes Movies Short Again vain 15-minuuttisella sekopallolyhärillään. Silti siinä on enemmän kuin tarpeeksi aikaa näyttää mitä tapahtuisi, jos luuserista yhtäkkiä tulisi kaikkivoipa. Ei, tarjolla ei ole maailman pelastamista äkämystyneeltä puolijumalalta tai seiniä pitkin kiipeilemistä. Tylytetty Kalervo (Lauri Maijala) ei hukkaa sekuntiakaan kostaakseen verisesti häntä vastaan rikkoneille. Se tarkoittaa käytännössä kaikkia hänen koskaan tapaamiaan ihmisiä, mukaan lukien uskoton vaimo. Se saa ajattelemaan, mitä tapahtuisia, jos vihan ja kirousten puhkuminen muuttuisi kirjaimelliseksi. Olkaa varovaisia mitä toivotte!

3. The Lighthouse

Yksi Cannesin puhutuimmista nimikkeistä sai ihmiset jonottamaan tunteja ilman sisäänpääsyä (amatöörit). Meille muille oli tarjolla kunnon aivojensulatusleffa. Oli odotettavissa, että The Witchin tekijän uutuus olisi outo, ja jo sen ensimmäisissä mustavalkoisissa kuvissa Robert Pattinson ja Willem Dafoe ovat sekoamassa majakkaa vahtiessaan. Vaikka vertailu Hohtoon on ymmärrettävää, sille ei ole tarvetta. Kyseessä on yksi oudoimmista koskaan näkemistäni elokuvista, joka sai nauramaan kontrolloimatta aina SIIHEN ilmat pihalle -lopetukseen asti. Bonuksena yksi parhaista elokuvarepliikeistä ikinä: ”Jos minulla olisi pihvi juuri nyt, jos minulla olisi pihvi… panisin sitä.” Mitäpä tuohon lisäämään.

2. Portrait of a Lady on Fire

Céline Sciamma on ryöstetty. Hän olisi ansainnut paljon, paljon enemmän kuin vain parhaan käsikirjoituksen palkinnon (ja Queer Palm Prizen), sillä hän on tehnyt todella tyylikkään elokuvan. Ei pidä antaa ajatuksen taas yhdestä elegantista ranskalaisesta epookkidraamasta pelottaa, sillä Sciamman rakkaustarina erottuu edukseen. Ei vain koska se kertoo lesboromanssista pian naimisiin menevän tytön (Adèle Haenel) ja tästä tuntemattomalle sulholle lähetettävää potrettia maalaamaan palkatun taiteilijan välillä. Ennakoitavasti tunteet pakahduttavat, mutta mukana on hetkiä, joita vain modernin Girlhoodin tekijältä voi odottaa. Plus yksi lähiaikojen koskettavimmista kohtauksista, joka käsittelee kaikista aiheista aborttia. Kaikki voi näyttää kunnolliselta ja tunnolliselta, mutta sisällä palaa kuuma liekki.

1. The Parasite

Vaikka viime vuonna pidimme muutamastakin elokuvasta enemmän kuin itse Kultaisen palmun voittajasta, tänä vuonna Bong Joon-ho pyyhki punaisella matolla kanssakilpailijoitaan. Hänen elokuvansa oli festivaalien ainut todellinen mestariteos: Fast & Furious -elokuvan viihdyttävyydellä varustettu yhteiskunnallinen satiiri. Etelä-Korealainen ohjaaja on toki aina ollut hyvä. Nyt hänestä on tullut loistava, sillä The Parasite on niin hiottu, että sitä oli melkein tuskallista katsoa, kun tajusi kuinka monta keskinkertaista elokuvaa sitä edelsi. Tarina perheestä, joka on aina askeleen edellä köyhyyttä – ainakin kunnes perheen poika saa hyvin palkatun pestin rikkaan perheen kotiopettajana ja vetää huijariperheensä mukaan kuvioon – on yhtä juhlaa. Elokuva, jollainen yllättää ehkä kerran vuodessa. Hauska ja väkivaltainen, dynaaminen ja älykäs, eikä siinä ole yhtään ylimääräistä kohtausta. Se on saavutus festivaaleilla, joilla elokuvat rikkoivat kolmen tunnin rajan ilman näkyvää syytä. Näistä hahmoista välittää elokuvan jälkeenkin. Olivat he sitten huijareita tai ei.

Bonus – Pahin pettymys: Frankie

Tylsästä ranskalaisesta On Mercy! -elokuvasta ja Abdellatif Kechichen kammottavasta Mektoub, My Love: Intermezzosta (neljä tuntia pyllyn tuijotusta – voi kun vitsailisimmekin) huolimatta valintamme juhlien suurimmaksi kalkkunaksi kohdistuu Ira Sachsin Frankieen. Lähinnä koska se oli niin odottamatonta amerikkalaisohjaajan jo mykistettyä elokuvillaan Little Men ja Love Is Strange. New York on vaihtunut Portugaliin ja mukana on Isabelle Huppertin vetämä kansainvälinen työryhmä, mutta uutuus tuntuu Woody Allenilta erittäin huonona päivänä. Teennäiset porhot yrittävät valmistautua lähestyvään menetykseen samalla, kun ovat tikahtua murrettuun englantiinsa ja hukatessaan timanttikoruja pitkin metsää. 98 minuutin kestollaan sen pitäisi olla tuskaton, mutta silti se raapii aivoja.

(EPISODI/Marta Bałaga, Cannes)

 

Aiheeseen liittyvät jutut