Adrian Grunbergin ohjaaman Rambo-franchisen seuraava osaa saa ensi-iltansa vielä tämän vuoden aikana. Lyhyt vierailu juhli kuitenkin Sylvester Stallonen koko uraa. Festivaalijohtaja Thierry Frémaux’n alustuksen jälkeen yleisö sai nähdä Stallonen puheen vuoden 1978 elokuvasta K.O.V.A, jonka jälkeen sali räjähti, kun Eye of the Tigerin ensisävelet kajahtivat ilmoille. Meidän kaikkien onneksi Stallonella oli aikaa puhua festivaaliyleisölle elämästään kameran edessä ja takana. Ja Arnold Schwarzeneggerin aksentista.
Ikonisista, aikaa kestäneistä rooleistaan:
En pidä itseäni erilaisena kuin kukaan muukaan. Me kaikki ymmärrämme mitä pelko on, mitä yksinäisyys ja syrjäytyneisyys on, mitä voitto ja tappio on. Jos voi kertoa niistä tarinan, niihin voi samastua. Mutta jos pelon ja kivun yläpuolella, kuka siitä välittää? Silloin ei ole ihminen. Ihmisyys tarkoittaa heikkouksiensa kanssa tasapainottelua ja niiden muuttamista vahvuuksiksi. Sitä elämä on – jonglööraamista. Yhtenä päivänä kaikki on upeaa, mutta tarvitaan vain yksi puhelinsoitto muuttamaan elämän. Minäkin ole epäonnistunut, tietysti. Mutta kun jokin toimii, kuten rakastamani Rambo ja Rocky, niin… Rambo käsittelee elämän synkempiä puolia. Rocky on erilainen, optimistisempi. Hän tietää, ettei ole muita parempi, mutta hän yrittää.
Vaatimattomista lähtökohdistaan:
Olin optimistinen, mutta tiedostin fyysiset ongelmani. Synnytyksessä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi minun on välillä vaikea puhua. Kun yritin saada mainostöitä, ohjaajat ihmettelivät: ”Mitä sinä sanot? Mitä kieltä tuo on?” Tajusin, kuinka paha tilanne oli, kun Arnold Schwarzenegger sanoi: ”Sinulla on aksentti.” Minulla on aksentti?! Arnoldin ja minun pitäisi avata puhevammaiskoulu. Sillä jos me pystymme tähän, kaikki pystyvät tähän!
Rockysta oman aikansa kuvana:
Paperillahan Rocky on takuufloppi. Oikeasti. Tuntematon näyttelijä ja vähemmän suosittu aihe, sillä aika harva nyrkkeilyleffa oikeasti toimii. Minua ei haluttu siihen, siihen haluttiin Burt Reynolds, Jimmy Caan, Robert Redford, mieluummin vaikka kenguru! Mutta sitten jotain tapahtui. Elokuva tehtiin 25 päivässä ja alle miljoonalla dollarilla, mutta se osui kultasuoneen kertomalla yksinäisestä sudesta, joka tapaa naisen. Hän syntyy uudelleen. Se ei kerro nyrkkeilystä. Se on vain hänen ammattinsa, hän olisi voinut leipoa leipää tai korjata polkupyöriä. Nyrkkeily oli vertauskuvalle elämästä kilpailuna ja elämästä kamppailuna. Sen ajan Amerikassa se osui kohdilleen, sillä ihmiset olivat valmiita muutokseen. Se todistaa, että taidetta tai vähemmän pröystäilevästi, jotain suurta voi syntyä lähes tyhjästä.
Elokuvien kilpikonnien omimisesta:
Luoja, ne ovat nyt suurinpiirtein tämän tuolin kokoisia. Ne ovat melkein 55-vuotiaita. Pitäisi varmaan tehdä uusi Rocky niiden kanssa. Siinä olisivat vain me kolme kilpikonnaa. Ne olisivat ainoat ystäväni, koska kaikki muut olisivat kuolleet.
Päätöksestään ryhtyä käsikirjoittajaksi:
Minulla oli sata huonoa ideaa ennen kuin sain yhden hyvän. Mutta muuta ei tarvitsekaan – vain yhden hyvän idean. Epäonnistumisista oppii, koska menestys voi tyhmentää. Silloin voi alkaa ajatella, ettei tarvitse oppia enää mitään. Tyttäreni halusi kirjoittajaksi, ja minä sanoin: ”Et halua.” Kirjoittaminen on kamalaa. Pikkutarkkaa hommaa, joka vaatii uudelleenkirjoittamista ja uudelleenkirjoittamista, kunnes vihdoin tiedät tehneesi täydellistä tekstiä. Kunnesa aamulla luet sen ja mietit, kuka ihme on kirjoittanut moista tuubaa. Näytin hänelle suurin piirtein sata muistilehtiötäni ja hän sanoi: ”Taidan sittenkin jatkaa koulussa.” Niinpä.
Rambosta poliittisena elokuvana:
Olin aina poliittinen ateisti, en edes äänestänyt. Sillä ei ollut mitään tekemistä politikoinnin kanssa, se vain tuntui loistavalta tarinalta syrjäytymisestä. Sitten tutkin asiaa ja tajusin kuinka monet veteraanit palasivat rikkinäisinä. Ajattelin, että ehkä elokuvasta voi olla jotain hyötyä. Alkuperäisessä kirjassa Rambo pitää kuristaa, hän on raakalainen. Sellaista viestiä en halunnut. Tunsin olevani vastuussa tuhansille ja tuhansille miehille, jotka saattoivat harkita itsensä tappamista. Niinpä muutin hahmoa hieman, ja lopussa hän ilmaisee ahdistustaan ja yksinäisyyttään, johon yleisö pystyy samastumaan. Sen ei ollut tarkoitus olla poliittinen kannanotto, mutta siitä tuli sellainen – se alkoi elää omaa elämäänsä. Jopa Ronald Reagan sanoi: ”Näin Rambon ja hän on republikaani.” Kai hänestä sitten tuli sellainen, mene ja tiedä. Oletteko huomanneet, että elokuvissaan hän ei koskaan menee kotiin. Uudessa hän menee, mutta ei pääse perille.
Suomessa Rambo V: Last Blood -elokuvan levittää Future Film. Alustava ensi-ilta on 20. syyskuuta.
(EPISODI/Marta Bałaga, Cannes)
