Damian McCarthyn Oddity oli eräs vuoden 2024 parhaista elokuvista. Ohjaajan sitä edeltänyt esikoispitkänsä, vuoden 2020 Caveat, sen sijaan ei jäänyt mieleen, joten Hokumin tehtävä on todistaa, oliko Oddity pelkkä sattuma.
Kauhukirjailija Ohm Bauman (Adam Scott) matkustaa Irlantiin levittämään vanhempiensa tuhkat. Ohm yöpyy hotellissa, jossa hänen vanhempansa viettivät häämatkansa, mutta hotelli saattaakin olla kummitusten vallassa.
Kuten Oddity ja Caveat myös Hokum nojaa enemmän tunnelmaan kuin säikäyttelyyn. Elokuvasta löytyy toki sitäkin, mutta vaikka Hokum on McCarthyn suurin ja ”hollywoodmaisin” elokuva, se on silti simppelin tehokas. McCarthy ei yritä vältellä genren kliseitä, vaan uskaltaa jopa nojata ja panostaa niihin.
McCarthy kysyy Hokumilla ovatko paikat vai ihmiset riivattuja? Heti elokuvan alusta lähtien on tunne, että Ohmia vaivaa jokin, mutta ei ole selvää mikä. Mitään spoilaamatta, Hokum on huomattavasti tummasävyisempi kuin elokuvan trailerit antavat ymmärtää, ja siitä löytyykin paljon yllätyksiä.
Hokum myös jatkaa McCarthyn kiinnostusta inhimillisyyden ja yliluonnollisuuden suhteesta. Kumpi on turmiollisempaa, vaarallisempaa? Oddity ja Hokum ovat kuin saman kolikon kaksi eri puolta; molemmat elokuvat leikittelevät yliluonnollisilla elementeillä mutta vihjaavat, että ihminen on lopulta itsensä pahin vihollinen.
Scott on erinomainen roolissaan. Hokum ei tietenkään ole näyttelijän ensimmäinen kauhuelokuva, vaan hänet on nähty myös muun muassa Krampusin ja jopa vanhan Hellraiser: Bloodlinen näyttelijäkaartissa. Kuten Scott todisti Severance-sarjassa, näyttelijä on erinomainen epäilevänä taviksena, joka joutuu kyseenalaistamaan omat uskomuksensa. Scottin näyttelijäsuoritus on tässä sopivan pidätelty antaen sen vaikutelman, että Ohm salaa jotain.
Näyttelijä joutuu myös kantamaan koko elokuvan harteillaan. Ohm on rasittavan ilkeä ja ärsyttävä erityisesti elokuvan alussa, mutta Florence Ordeshin Fiona ja David Wilmotin Jerry tuovat tarvittavaa tasapainoa. Hokumin edetessä opimme Ohmista enemmän ja Scottin suoritus alkaa löytää uusia syvyyksiä.
Mutta onko Hokum sitten pelottava? Se varmasti riippuu katsojasta, mutta kauhufaneille elokuvasta ei löydy juuri mitään uutta pelottelun osalta. Säikäyttelyt ovat tavanomaisia, mutta McCarthy on erinomainen leikittelemään esimerkiksi perinteisillä jump scare -säikäyttelyillä. Katsoja tietää, että kohta jotain hyppää esiin jostain, mutta McCarthy antaa meidän odottaa ja epäillä milloin jotain tapahtuu, ja juuri tämä maltillisuus nostaa Hokumin keskinkertaisen kauhuleffan yläpuolelle. Elokuvan teemat ovat myös tarpeeksi kiinnostavia, jotta niitä jää vielä miettimään pitkään lopputekstien jälkeen.
Hokum ei ehkä ihan nouse Oddityn rinnalle, mutta McCarthy todistaa osaavansa tehdä elokuvan, joka on yhtä pelottava kuin se on kiehtovakin.
Maria Lättilä