Pacific Rim – Kapina

/ GENRE , , ENSI-ILTA 23.03.2018 TÄHDET

Isot robotit ja hienot jättihirviötkään eivät riitä, jos tekijät eivät tiedä, miten niitä pitää käyttää.

Vuonna 2013 ilmestyi Guillermo del Toron efektispektaakkeli Pacific Rim – Hyökkäys maahan, jossa ulottuvuuksien välisestä railosta maailmaamme tunkeutui jättiläishirviöitä tuhoamaan kaupunkejamme. Niiden vastapainoksi ihmiskunta rakensi jättiläisrobotteja, jotka yhtä kaikki tuhosivat kaupunkejamme kekseliäissä yhteenotoissa.

Del Toron hahmogalleria oli sekoitus päähenkilöiden sopivan yrmyä paatosta ja persoonallisten sivuhenkilöiden vinkeroita tempauksia. Ennen kaikkea hahmojen ja näiden kuljettamien robottien sekä muun maailman välillä oli selkeä yhteys. Tapansa mukaan del Toro onnistui luomaan omassa viitekehyksessään loogiselta tuntuvan fantasiauniversumin.

Pacific Rimin kauan odotettu jatko-osa ei onnistu millään edellä mainituista osa-alueista. Se on hienoinen saavutus ottaen lähdemateriaalin mahdollisuudet sekä monet rooleihinsa palaavat hahmot.

Elokuvien maailmassa on kulunut kymmenen vuotta, ja maailman pelastaneen taistelun sankarin lapset ovat ajautuneet kauas toisistaan: Mako Morista on tullut ihmisten puolustusliiton johtohahmoja, mutta Jake Pentecost on harhautunut sankari-isänsä jalanjäljistä varastamaan jaeger-robottien osia ja myymään niitä mustassa pörssissä.

Hämäräpuuhissaan Jake törmää robottien kanssa kuin kotonaan olevaan pikkutyttöön, Amaraan. Yhteenotto virkavallan kanssa johtaa tietysti Jaken ja Amaran teiden johtamiseen robottikuskikoulutukseen. Ja mikä yhteensattuma: samaan aikaan nostaa päätään myös kauan uinunut uhka.

Elokuvan alku on haahuilua, jossa John Boyegan esittämä Jake kahnailee pelottavasti legendaariselta isältään näyttävän ja kuulostavan Scott Eastwoodin näyttelemän entisen kuskiparinsa kanssa samalla kun pikku-Amara suututtaa kokeneempia oppilastovereitaan. Pitkään kriisiksi rakennetaan perinteisten, kuljettajien ohjastamien robottien korvaamista ilkeänoloisen jättiyrityksen kauko-ohjattavilla versioilla.

Kaiken kaikkiaan kestää liian kauan, ennen kuin neonhohtavaa limaa tursuavat hammas/piikki/kynsihirviöt astuvat näyttämölle. Sen jälkeen elokuvaa ei juuri kiinnosta jatkaa juoniaihioidensa kehittelyä, vaan se keskittyy rymistelyyn.

Kapinan ongelma ei ole 40 miljoonaa alkuperäistä elokuvaa pienempi budjetti: sen jättiolennot näyttävät edelleen hienoilta ja niiden aiheuttama tuho on näyttävää, vaikka tuokin itsetarkoituksellisuudessaan mieleen Man of Steelin. Ihan yhtä typerryttävää meno ei ole, mutta ei ole koskaan hyvä asia, kun elokuva tuo mieleen kyseisen hirvityksen.

Isompi ongelma on, että Kapinan ainut olemassa olon oikeus tuntuu olevan Kiinan kasvaville markkinoille pääseminen. Sen näyttelijäkaarti on keinotekoisesti ”kansainvälinen”, eikä tekijöillä ole mitään kunnianhimoa tehdä hyvää elokuvaa. Käytännössä lähinnä tv-sarjoja kirjoittaneiden, ohjanneiden ja tuottaneiden tekijät ovat koonneet kasaan nättejä naamoja ja laittaneet heitä kohtauksiin, joita tämän kaltaisissa elokuvissa yleensäkin on. Vain käsikirjoittaja T.S. Nowlin voi kerskailla jonkinlaisella elokuvakokemuksella. Hän on käsikirjoittanut Labyrintti-sarjan elokuvat, mitä ei kovin kummoisena meriittinä voi pitää.

Elokuvan ainut valopilkku on Amaraa esittävä nuori Cailee Spaeny. Harvaan päähenkilöistäkään tutustutaan kunnolla, eikä sillä juuri väliä olisikaan, sillä varsinkin lopussa heitä laitetaan tekemään ristiriitaisia ja pohjustamattomia asioita.