Juicen ja Olavin Virran vanavedessä tulee Kari Tapion elämäkertaelokuva. Matti Ristinen on rooliin hyvä valinta, mutta Aleksi Mäkelän ohjaustyö lipsahtaa tahattoman komedian puolelle.

Sympaattinen mutta kiirehdityn oloinen jälleennäkeminen Downton Abbeyn kartanon vanhojen tuttujen kanssa tuskin aukeaa sarjaan tutustumattomille.

Kaikinpuolin onnistunut jatko-osa elokuva-trilogialle, jolle kukaan ei halunnut jatkoa. Se todistaa itsensä tarpeelliseksi ja päättää Woodyn tarinan hienosti ja liikuttavasti.

Juliette Binoche loistaa Césarin arvoisesti traagisessa ranskalaisessa melodraamassa, joka pohtii sosiaalisen median uhkia ja mahdollisuuksia ihmissuhteiden avulla.

Etupäässä härskiydellä mainostettu pienten koululaisten kasvutarina on myös yllättävän lämmin ja sympaattinen komedia, jota kolme nuorta pääosanesittäjää kannattelee upeasti.

Espanjalaismaestron uusi draama on poikkeuksellisen hillitty ja niin hieno, että kaikessa sadunomaisuudessaan se tuntuu oikealta elämältä.

Muutamasta tehoa vähentävästä kauneusvirheestä kärsivä verilöyly on virkistävän raikas ja toimiva yhdistelmä kauhua ja komediaa.

Keskinkertaisen toiminnan pelastaa Nick Nolten hahmo – ja katsojan mahdollinen edellisten osien fanittaminen.

Kun indiemaestron zombiparodia on hyvä, se on todella hyvä. Kun se on huono, se on raivostuttava.

Dokumenttielokuva kertoo tarinan live-roolipelaamisella traumojaan hoitavasta nuoresta naisesta. Tarina on sympaattinen ja tarkoitettu voimauttavaksi, mutta jää hieman hajanaiseksi ja valjuksi.

Reggaefanit saanevat elokuvasta huomattavasti enemmän irti kuin varsinaiset dokumenttien ystävät.

Kiinnostava kuvaus kahden perheen yrityksestä päästä Itä-Saksasta länteen on hienoa ja mukavan jännittävää ajankuvaa. Joko elokuvaa olisi voinut hieman tiivistää tai tehdä aiheesta minisarja.

Aikaisemman osan toimivat osuudet roskiin heittävä animaatio on pelkkää hukattua potentiaalia.