Alien 3:n jälkeen David Fincherin ura lähti hurjaan nousuun ja elokuvat kuten Seitsemän, Fight Club ja The Social Network ovat moderneja klassikkoja. Vuonna 2013 Fincher hyppäsi television puolelle tuottamaan House of Cards -sarjaa, josta tuli huippumenestys ja useiden Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuksien saaja. House of Cardsin viides tuotantokausi sai ensi-iltansa alkuvuodesta, ja nyt striimijättiläinen on julkaissut Fincherin uuden sarjan Mindhunter.
Lontoon elokuvafestivaali esitti Mindhunter-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa kolme päivää ennen sarjan ensi-iltaa. Fincher saapui Lontooseen keskustelemaan urastaan ja vastaamaan fanien kysymyksiin.
Fincheria haastatteli toimittaja Nev Pierce, joka kertoo tunteneensa Fincherin Zodiac-elokuvan kuvauksista asti ja heidän pitäneen yhteyttä siitä lähtien. Kuka tahansa Fincher-fani tuntee ohjaajan maineen ajoittain vaikeana, mutta palkitsevana ohjaajana. The Social Networkin ensimmäisen kohtauksen purkkiin saamiseen tarvittiin huhujen mukaan lähes sata ottoa ja Fincher itse paljasti Side by Side -dokumentissa Robert Downey Jr:n protestoineen pitkiä ottoja jättämällä Fincherin ja kuvausryhmän löydettäväksi purkkeja, joihin hän oli virtsannut, koska tähdellä ei ollut aikaa käydä miestenhuoneessa.
Pierce aloitti kysymällä uudesta sarjasta. Miksi Fincher halusi tehdä Mindhunterin ja miksi nyt?
– Luin John E. Douglasin kirjan, joka kertoi sarjamurhaajien profiloinnista. En kuitenkaan ollut tehnyt televisiota ennen, enkä tiennyt osaisinko tehdä sitä. Joten tein House of Cardsin ja opin paljon. Charlize (Theron) lähestyi minua Mindhunterin käsikirjoituksen kanssa, mutta siinä ei ollut mitään minua kiinnostavaa. Löysimme kuitenkin Joe Penhallin, jonka kanssa keskustelimme mitä sarja voisi olla. Meidän mielestämme ainoa tapa tehdä sarja oli dramatisoida sen aika ja paikka ja profiloinnin vaikutus yhteiskuntaan. Joe ei halunnut keskittyä Douglasiin tai Robert Ressleriin, vaan halusi vapauden dramatisoida tapahtumia ja henkilöitä. Olin samaa mieltä Joen kanssa ja hän kirjoitti viiden kauden raamatun meille.
Fincher kertoo tiimin vieneen sarjan HBO:lle, joka ei ollut mieltynyt heidän lähestymistapaansa.
– ”Onko siinä pakko olla kaksi pukumiestä, onko heidän pakko kävellä tästä…” ja sitten True Detective tuli ulos…
Yleisö nauraa ja Fincherkin uskaltautuu nauramaan, vaikka todellisuudessa tilanne oli ohjaajalle pahin painajainen.
– Otimme sarjamme takaisin ja veimme sen Netflixille. Netflix tilasi meiltä heti 10 jakson käsikirjoitukset.
Käy nopeasti ilmi, että Fincher ei anna kysymyksiin lyhyitä vastauksia, vaan miehen vastaukset yksinkertaisiinkin kysymyksiin rönsyilevät paikasta ja ajatuksesta toiseen. On vaikea kuvitella hänen tehneen niinkin hallittuja ja tarkkoja elokuvia kuin Zodiac ja The Social Network.
– FBI:ssa oli tämä ajatus, että pahis etsitään, saadaan kiinni, heitetään vankilaan ja tapetaan. 1970-luvulla tapahtui paljon asioita, jotka vaikuttivat FBI:n toimintaan. Hooverin kuolema, Watergate, Son of Sam, Zodiac-murhaaja, Charles Manson… FBI yritti toipua pr-painajaisesta ja yhtäkkiä he myös ymmärsivät etteivät ymmärtäneet modernia rikollisuutta. Niinpä FBI:n kellarista kasvoi suunnitelma tavata maailman sairaimpia ihmisiä ja yrittää ymmärtää mitä heidän päässään liikkui. Se kiinnosti minua.
Puhe kääntyy Fincherin läpimurtoon, Seitsemään. Brad Pittin ja Morgan Freemanin tähdittämä trilleri on edelleenkin genrensä parhaimmistoa. Pierce on valinnut näytettäväksi kohtauksen elokuvasta, ja viittaa ennen sen näyttöä Fincherin aikaisimpiin töihin musiikkivideoiden parissa. Emme koskaan ehdi kuulla Piercen kysymystä loppuun, kun Fincher keskeyttää innokkaasti.
– Tietysti elokuvat ja musiikkivideot ovat eri medioita! Oopperalaulaja on laulaja, mutta niin on myös kaveri, joka laulaa mainossäveliä. Oopperalaulajan äänen täytyy yltää viimeiseen riviin saakka, joten on eri asia, jos yleisösi on edessäsi ja laulat sipseistä. Molemmat ovat yhtä päteviä. Tulevaisuudessa voi olla, ettemme ole enää sidoksissa samoihin ohjelmapaikkoihin, mainoskatkoihin, 40 minuutin tuntiin, 22 minuutin puolituntiseen tai edes kolmen näytöksen rakenteeseen televisio-ohjelmissa. Toivon, että minulla on sama suhde kaukosäätimeeni kuin minulla on hyvään kirjaan ja että jakso voi olla kuinka pitkä tahansa ollakseen paras versio itsestään.
Pierce on valinnut kohtauksen, jossa Pitt ja Freeman istuvat baarissa. Kohtaus on täyttä Fincheriä; se on yksinkertainen ja antaa tilaa näyttelijöiden tehdä työnsä. On myös harvinaista nähdä näyttelijöiden keskustelevan maailmankatsomuksistaan trillerissä, sillä nykypäivänä odotamme jatkuvaa toimintaa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niitäkin riittää elokuvassa, mutta Fincherin lähestymistapa on aina ollut keskittyä enemmän hahmoihin kuin toimintaan.
– Olen varovainen elokuvien teemojen kanssa. Minusta ehkä tuntui aikanaan siltä, että minun täytyi sisällyttää elokuvaan kohtaus, joka antaisi ainakin sen vaikutelman, että tiedän mitä olen tekemässä ja mistä elokuva pohjimmiltaan kertoo. En tunne niin enää. Olen paljon kiinnostuneempi juonesta ja hahmoista.
Elokuvan teema yleensä paljastaa itsensä projektin aikana sekä näyttelijöille että ohjaajalle.
– Ajattelin ennen että ääni on 50 prosenttia ja kuva 50 prosenttia elokuvakokemuksesta. Uskon nyt, että kuva on vain 25 prosenttia, samoin ääni. Yleisö on 50 prosenttia. Yleisö täyttää tyhjät kolot. Yleisö tulee elokuvaa vastaan sitä katsoessa. Jos näin ei käy, yleisö ei ole kiinnostunut elokuvasta.
Yleisön saadessa puheenvuoron kysyn, että jos ohjaaja ei varsinaisesti etsi teemaa lukiessaan käsikirjoituksia, mikä vetää ohjaajaa puoleensa? En aluksi ehdi esittämään kysymystäni loppuun, sillä Fincher keskeyttää nopeasti ja korjaa, että hänen tehtävänsä on suojella käsikirjoitusta, aikatauluja ja näyttelijöitä.
– En ole teemoja vastaan, mutten halua mainostaa elokuvan teemaa.
Fincher on monisanainen ja kiehtova ja koko yleisö tarttuu hänen jokaiseen sanaansa. Ohjaaja aloittaa lauseen monta kertaa, muttei ole ajatellut sitä loppuun ja joutuu aloittamaan alusta.
– Etsin tarinaa, jossa on ymmärrettävä, selkeä ajatus. Sen täytyy olla ajankohtainen, jollain lailla progressiivinen. Pidän lopuista, jotka ovat välttämättömiä, jotain mihin elokuva aina tähtäsi. Katsoja katsoo elokuvaa ja toteaa ”totta kai sen täytyi loppua näin”.
Kysyttäessä Fincherin tavasta ohjata näyttelijöitä ohjaaja vertaa heitä lapsiin.
– Näyttelijät ovat lapsia; heidän pitää antaa leikkiä. Heidän pitää haluta leikkiä. Jos olemme rehellisiä, niin se mitä teemme työksemme on typerää. Leikimme, teeskentelemme, soitamme musiikkia iPodista, jotta voimme kuvitella miltä lopullinen kohtaus kuulostaa. Käytämme hurjasti rahaa ja on helppo olla hermostunut rahankäytöstä, mutta en halua näyttelijöiden tietävän tätä. Se tekee kaikista hulluja. Siksi rakastan digitaalista kuvaamista. Haluan näyttelijöiden tuntevan, että heillä on aikaa saada kohtaus purkkiin ja ottaa riskejä.
Fincherin mieltymys digitaaliseen näkyi jo niinkin aikaisissa elokuvissa kuin Panic Room, jonka hienoin hetki on yli kaksi-minuuttinen otto, jossa kamera liukuu saumattomasti huoneiden välillä ja seinien läpi tietokone-efektien avittamana. Vuoden 2008 Benjamin Buttonin uskomaton elämä oli kuitenkin Fincherin ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva. Benjamin Buttonia esitti Fincherin luottonäyttelijä Brad Pitt, jota Fincher kuvailee ”hassuttelijaksi ja näyttelijäksi, joka ei pelkää mokata.”
Vuonna 2007 sai ensi-iltansa Zodiac. Tositapahtumiin perustuvalla elokuvalla oli kestoa 2 tuntia ja 45 minuuttia ja Fincher kertoo oppineensa, että se oli liian pitkä elokuva monille. Zodiac, joka kertoo kuuluisasta murhaajasta, on lähinnä Mindhunter-sarjaa sekä visuaalisesti että tarinaltaan. Fincher kuitenkin erottaa projektit toisistaan helposti.
– Mindhunter on tarina näistä henkilöistä, keitä he olivat ja missä he olivat uuden ajatustavan synnyttyä. Zodiac keskittyy totuuteen, oikeuteen ja ratkaisuun. Zodiac ei voisi koskaan olla sarja, se ei kestäisi sitä.
Viimeinen kysymys yleisöltä tulee nuorelta naiselta, joka tunnustaa Fight Clubin olevan hänen lempielokuvansa.
– Sinun täytyy käydä ulkona enemmän! vastaa Fincher.
Kysymys koskee Fincherin käyttämiä tietokone-efektejä.
– Uskon, että vähemmän on enemmän.
Fincher nimeää Jurassic Parkin esimerkkinä elokuvasta, jonka efektit eivät ole vanhentuneet hyvin, mutta itsehillintä niiden käytössä on ollut esimerkillistä.
Lopetamme illan kohtaukseen Mindhunter-sarjasta. Fincher poistuu lavalta ennen kuin Pierce ehtii edes kiittää ohjaajaa. Koko tilaisuuden ajan Fincher oli hauska ja vitsaileva, omat prosessinsa tunteva ja rehellinen. Ajoittain tiukkana tunnettu ohjaaja ei ollut läheskään niin pelottava tai yrmeä kuin olin kuvitellut.
