Vastaus on sinänsä totaalisen järkevä, mutta Park Chan-wook tunnetaankin synkistä, häiriinnyttävistä tarinoistaan. Oldboyn loppukäänteestä, joka ällötti ihmisiä enemmän kuin elokuvan mustekalakohtaus, Lady Vengeancen kidutuksesta, The Handmaidenin eroottisuudesta. Ironisesti, se ettei Decision to Leave edes leikittele moisen kanssa, on ehkä shokeeraavinta, mitä hän olisi voinut tehdä.
Park on kuitenkin oikeassa – hänen elokuvansa ei tarvinnut sitä.
Parhaan ohjauksen palkinnon Cannesissa saanut Decision to Leave on hitchcockmaisin elokuva, jota Alfred Hitchcock ei ole tehnyt, elegantti ja hienovarainen, vähäisessä verisyydessäänkin värisyttävä. Kun vuorikiipeilijä putoaa kuolemaansa, unettomuudesta kärsivä etsivä (Park Hae-il) kohtaa tämän kauniin ja paljon nuoremman kiinalaisvaimon (Tang Wei). Vaimon käytös epäilyttää etsivää, tai ehkä hän vain tarvitsee tekosyyn.
Kumpikin salaa jotain, ja molemmat tuntuvat aistivan sen. Huolimatta kaikesta petollisuudesta – tai ehkä juuri sen vuoksi – viehätys heidän välillään kasvaa.
– En ole kovin kiinnostunut toiminnasta ja stunteista, mutta jotkut kohtaukset edellyttivät niitä, Park jatkaa.
– Haluan kuitenkin olla erilainen kuin muut elokuvantekijät, haluan varmistaa, että toimintakohtaukseni kuvaavat hahmojeni tunteita.
Kuin kissa ja hiiri
Tavallaan Park Chan-wook on kovasti hahmojensa kaltainen: hän kiusoittelee mutta ei paljasta kaikkea.
Hänen näyttelijänsä kertovat saaneensa ohjaajalta paljon informaatiota, mutta samalla tämä oli ”suojellut” heitä yksityiskohdilta, joita heidän ei tarvinnut tietää. Sen sijaan hän ripotteli johtolankoja kuin leivänmuruja, kuten maininnan The Mist -nimisen laulun antamasta inspiraatiosta. Tosin hänen vakiintunut käsikirjoittajansa Chung Seo-kyung paljastaa kuulleensa siitä ensimmäistä kertaa Cannesin ensiesityksen aikaan.
Park on myös kertonut pitävänsä ihmisistä kuten Martin Beck, fiktiivinen ruotsalaispoliisi, joka on ratkonut rikoksia jo useammankin kirjan ja elokuvan verran.
– Olen katsonut monia etsivä- ja poliisitutkintasarjoja ja rakastan niitä, mutta yleensä niiden päähenkilöt kuvataan joko väkivaltaisina kovanaamoina tai lähes yliluonnollisen älykkäinä. En halunnut sellaista elokuvaani, hän sanoo.
– Minusta tämä suhde poliisin ja epäillyn välillä on kiehtovaa. Elokuvassa he vaihtavat katseita, he syövät yhdessä. Mies antaa naiselle hammasharjan, on hyvä tälle. Hän on hyvä tyyppi, mutta hän myös vakoilee naista. Se on tavallaan ahdistelua. Silti, nainen ei tunne oloaan stalkatuksi vaan jopa suojelluksi. Kun rakastaa jotakuta ja on kiinnostunut toisesta ihmisestä, mukana on aina jonkin asteista kissa ja hiiri -leikkiä.
Mitä on rakkaus?
Se on lausunto, joka johtaa toiseen outoon kysymykseen yleisön joukosta, koska niin toimittajat nyt vain on rakennettu: ”Mitä on rakkaus?” Mitä rakkaus tarkoittaa Park Chan-wookille?
– Oma elämäni ei ole osa elokuviani. Se saattaa päteä muihin ohjaajiin, mutta minä en tee sellaisia elokuvia, Park pohtii.
– En ole varma kuinka paljon henkilökohtaisista ajatuksistani päätyy mihinkään käsikirjoitukseen. Mutta minulle rakkaus tarkoittaa kahden ihmisen suhdetta, jossa he paljastavat, keitä todella ovat.
Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn luovutti Park Chan-wookille Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinnon.
Täsmälleen niin tapahtuu myös elokuvan pariskunnalle. He saattavat valehdella tai tehdä asioita, joita muut eivät ikinä ymmärtäisi, mutta sillä ei ole väliä – he tuntevat jo toisensa. Itse asiassa, elämä tuon oudon ihmissuhteen ulkopuolella alkaa tuntua väärältä ja pakotetulta. Voisi sanoa, että päähenkilöiden välillä ei tapahdu mitään, mutta samalla heidän välillään tapahtuu kaikki mahdollinen. Siinä mielessä se on vanhanaikainen tarina, jossa on hieman Lyhyt onni -klassikon tuntua: kaipaus puhtaaseen rakkauteen. Ilmeisesti se onkin ainut elokuva, jota Park kehotti käsikirjoittajaansa katsomaan ennen kuin he ryhtyivät työstämään tarinaa.
– Jos aikaisemmat elokuvani ovat olleet intensiivisiä ja tehty tarkoituksena tarjota hyvin stimuloiva kokemus, tämä vetää yleisön hienovaraisesti ja kuin huomaamatta sisäänsä ja vangitsee heidän huomionsa, hän julistaa myöhemmin.
– Se on rakkaustarina ja myös poliisidraama. Mutta haluan erityisesti korostaa, että se on tarina menetyksestä – se on jotain, mihin kuka tahansa aikuinen pystyy samastumaan.
Haastattelu: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: CJ Entertainment
