The Gentlemen – Käytösopas herrasmiehille Guy Ritchien tapaan

Brittiläinen elokuvantekijä Guy Ritchie tunnetaan monenlaisista elokuvista – hyvässä ja pahassa. Hänen edellinen ohjauksensa Aladdin oli valtava hitti, sitä edeltänyt toimintafantasia King Arthur: Legend of the Sword taas ei. Vuoden 2015 tv-sarjasovitus The Man from U.N.C.L.E. jäi vähälle huomiolle, kun taas sitä edeltäneet Sherlock Holmes -seikkailut upposivat yleisöön kuin häkä. Uutuudellaan The Gentlemen Ritchie palaa juurilleen, jotka tekivät hänestä kuuluisan. Rouheaan mutta keveään gangsteritoimintaan hän sai tapansa mukaan valtavan ensemble-näyttelijäkaartin.

Sisäistä gangsteriaan Guy Ritchien uutuudessa saivat etsiä muun muassa Matthew McConaughey, Michelle Dockery ja Henry Golding.

– Meillä oli hauskaa, kuten voi nähdä, McConaughey toteaa.

– Kun sain käsikirjoituksen, sen maailma tuntui niin Guy Ritchien elokuvalta. Halusin olla osa niiden gangstereiden ja ulkopuolisten maailmaa. Jokaisen hänen kirjoittamansa hahmon voisi ottaa ulos tästä ja rakentaa kunkin ympärille oman tarinan. Hän kirjoittaa omanlaistaan todellisuutta. Luodit sattuvat, ihmiset kuolevat, mutta samalla isketään silmää, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti.

Myös Dockery kertoo aina pitäneensä Ritchien elokuvista.

– Varsinkin tässä lajityypissä. Katsoin elokuvia kuten Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch, kun aloittelin näyttelijänä. Olisin halunnut olla mukana niissä, joten tässä on vähän toteutuneen toiveen makua.

Henry Golding yhdistetään yleensä romanttiseen elokuvaan. Hän nauttikin roolista, jossa oli veitsiä, aseita ja merilintuja.

– En voi valehdella, se oli hyvin terapeuttista. Ei sitä useinkaan saa tilaisuutta suoltaa kamalia kirosanoja päin jonkun naamaa. Skideinä matkimme sellaista Guyn elokuvista, koska ne olivat niin cool. Näimme itsemme niissä leffoissa. Joten oli yllättävän helppoa sukeltaa rooliin. Ja niin hauskaa. Astuisin mielelläni taas sellaisiin kenkiin, jos ikinä saan tilaisuuden tehdä jotain muuta Guyn kanssa.

Näyttelijöiden mukaan energisen Ritchien kuvauspaikalla asiat voivat muuttua hetkessä.

– Paljonkin, Dockery nauraa. – Hän voi muuttaa dialogia viime hetkellä, joten on oltava varpaillaan ja valmis liikkumaan nopeasti. Kun siihen antautui, se oli oikeastaan vapauttavaa, hyvin erilainen tapa työskennellä.

– Guy ei vain kirjoita kohtauksia uusiksi aamulla herätessään, hän saattaa tehdä niin kesken kohtauksen ja ottojen kaksi ja kolme välissä hän heittää peliin viisi uutta repliikkiä, McConaughey komppaa nauraen.

– Aluksi se turhauttaa, mutta kun uusi materiaali on parempaa, ei oikein voi väittää vastaankaan, Dockery tunnustaa.

– Sitä vain toivoo, että osuu heti naulan kantaa, kun on vasta kuullut uuden vuorosanan ja kamerat käynnistyvät uudelleen saman tien, McConaughey nyökkäilee.

Näyttelijöiden mukaan uudelleenkirjoitukset johtuvat siitä, että vasta kuvauksissa Ritchien kuulee Ivan Atkinsonin kanssa kirjoittamansa dialogin.

– Hän kuuntelee ja sanoo, että: ”Se oli kamalaa, kuka tämän paskan on kirjoittanut?” McConaughey nauraa.

– Mitä sitä voi muuta sanoa, kuin että: ”Sinä”. Hän ottaa jotain pois tai lisää jotain, ja sitten kokeilemme eri versioita, hän ehdottaa jotain, minä ehdotan jotain takaisin, joku työryhmästä yhtyy puheeseen, ja Guy puntaroi asioita kunnes sanoo pitävänsä jostain, jota päättää kokeilla. Hänellä on koko ajan kirjuri kirjoittamassa asioita ylös, ja heti neuvonpidon päätteeksi on kysyttävä häneltä, että mihin hittoon lopulta päädyimme.

– Koska sen on jo ehtinyt unohtaa, Dockery nauraa. – Hänen dialogissaan on jotain musikaalista. Joskus näkee kuinka hän kääntyy pois monitoreista ja vain kuuntelee kohtausta. Jos se ei miellytä, hän muuttaa sitä.

Hugh Grant valittaa Ritchien tästä puolesta pilke silmäkulmassa.

– Yleensä haluaisin ajatella, että olen hyvin joustava ja pidän uusista asioista, mutta kun on neljä viikkoa opetellut kolmen sivun mittaista puhetta, se on yli viisikymppiselle vaikeampaa, hän nauraa.

– Sanat katoavat mielestä nopeammin kuin aikaisemmin. Sitten kuvauspaikalla saa kolme uutta sivua. Kun kysyin, mitä minun olisi tarkoitus niillä tehdä, Guy sanoi, että älä huolehdi, meillä on teleprompteri. Ja minähän en teleprompteria käytä, en ole mikään uutistenlukija! Meillä oli hienoinen riita siitä. Mutta pidän muutoksista ja muokkasin vuorosanojani jonkin verran suuhuni sopiviksi ja hän oli erittäin ymmärtäväinen.

Charlie Hunnam nostaa esimerkiksi erään autokohtauksen, joka oli adrenaliinintäyteinen myös luovassa mielessä, sillä sitä ei oltu kirjoitettu auki.

– Ei mitään siitä hetkestä eteenpäin, kun tavoitan heidät alikulkutunnelissa! Hoin vain, että puhelin tänne ja hän käski minun painua helvettiin. Se tuntui tylsältä, ja kun olimme jo kuvanneet erään toisen kohtauksen, halusimme siihen lisää lihaa luiden ympärille. Siinä Guyn erikoislaatuisuus astui esiin, sillä kymmenessä minuutissa hän oli kirjoittanut… tai ei edes kirjoittanut, hän vain otti näyttelijät siihen ja lateli: sinä sanot sitä, sinä tätä. Nyt, sano se uudelleen. Uudelleen. Ok, nyt sano näin… Hän vain rakensi koko kohtauksen reaaliajassa siltä seisomalta. En ole koskaan työskennellyt kenenkään kanssa, jolla olisi itsevarmuutta kehittää sillä tavalla materiaalia paikan päällä.

Machoista ja alfauroksista

Yleensä Ritchien gangsterielokuvissa on ryhmiä, joiden johtajat kilvoittelevat äärimmäisen alfauroksen paikasta. Nyt pakkaa sekoittaa Dockeryn hahmo.

– Kuten monessa Guyn gansterielokuvassa useampi tyyppi on valta-asemassa. He kuvittelevat olevansa alfoja, mikä ei välttämättä ole totta, mutta se on osa niiden hauskuutta. McConaughey analysoi. – Kaikki huijaavat itseään kyvyistään ja asemastaan ja kuvittelevat ottavansa vallan viimeisenä pystyssä pysyvänä tyyppinä. Michelle ja minä olimme hieno taistelupari, hyvin tietoisia territorioistamme, voimastamme ja vaikutusvallastamme, siinä ei ollut mitään machoa.

– Minustakaan ei tuntunut siltä, vaikka suurin osa porukasta on miehiä, Dockery pohtii. – Pidin sen porukan meiningistä, eikä Rosalind ole stereotyyppinen gangsterin vaimo, joka katsoo asioita sormien läpi ja teeskentelee tietämätöntä. On selvää, että hän on menossa mukana ja antaa mielipiteensä kuulua. Se oli minusta virkistävää tämän tapaisessa elokuvassa.

McConaughey käynnisti noin kuusi vuotta sitten Teksasin yliopistossa kurssin käsikirjoituksen tiestä valkokankaalle.

– Olin huomannut kuinka erilainen lopullinen elokuvani saattoi olla alkuperäiseen käsikirjoitukseen verrattuna. Oli kiinnostava tutkia miksi ja miten ne olivat muuttuneet. Budjetin leikkaukset tai lisäykset, ohjaajan näkemyksen muuttuminen leikkaushuoneessa. Poistetut suosikkikohtaukset, koska niihin ei ollut varaa ja niin edelleen. Kurssini vie oppilaat kronologisesti läpi käsikirjoituksen muuttumisen matkalla valkokankaalle. 27 vuoden kokemuksellani voin sanoa, että alfan olemukseen kuuluu kokemuksen tuoma epäpätevyys.

– Näissä leffoissa on hauskaa kuinka gangsterit ovat luoneet oman universuminsa ja sen luonnonlait. Heitä eivät kahlehdi muun sivilisaation sosiaaliset tavat. Se on fantastinen joukko oman tiensä kulkijoita, silmäniskun päässä karikatyyreistä. Parhaat gangsterit eivät elä yhteiskunnan laitamilla, he luikahtavat läpi keskeltä, meidän joukostamme, emmekä edes tiedä sitä.

Ronski Rosalind on melkoista vaihtelua Dockeryn Downton Abbey -hahmolle.

– Se oli minullekin mukavaa vaihtelua, koska aksenttini oli nyt lähempänä sitä, mitä kuulin kasvaessani. Esitin lady Marya niin pitkään, että ihmiset oikeasti hämmästyvät, kun avaan suuni tässä elokuvassa. Mutta perheelleni ja muille, joiden kanssa vartuin, se on minulle luontevampi puhetapa. Mitä näyttelijä muuta kaipaa kuin saada tutkia erilaisia ihmisiä ja persoonallisuuksia.

Dockery kertoo huomanneensa alalla muutoksen suhtautumisessa naisiin.

– Käyn paljon enemmän vuoropuhelua tekijöiden kanssa naishahmojen kuvaamisesta ja kolmiulotteisuudesta. Mutta taisin tulla alalle, kun käänne oli jo tapahtunut. Tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä. Jos miettii naishahmoja aiemmissa Guyn elokuvissa, Rosalind on hyvin erilainen hahmo niihin verrattuna.

Uutistoimituksesta rajoja rikkomaan

Henry Goldingin ura on nousukiidossa, mutta hän on ollut myös mikrofonien toisella puolella uutistoimittajana.

– Tämä on kyllä ollut melkoinen matka. Täytyy vain virran vietäväksi ja nauttia menosta, muuten vain tekee elämästä vaikeampaa. Eilen viimeisten haastattelujen jälkeen olin Brooklynissa syömässä pizzaa Charlien, McConaugheyn, Hugh Grantin ja yhden Bastillen kundin kanssa. Mietin miten ikinä päädyin sellaiseen tilanteeseen, se oli niin outoa. No, ahmin siinä sitten pizzaa muiden mukana. On myös mukavaa, että pystyn analysoimaan näitä asioita journalistin näkökulmasta ja tiedän kuinka paljon työtä se vaatii.

Goldingin hahmo odottaa sivussa tilaisuutta tarttua valtaan. Näyttelijä muistaa oman carpe diem -hetkensä.

– Kun John Chu otti yhteyttä Crazy Rich Asians -elokuvan tiimoilta, epäröin koe-esiintymisiä, sillä olin ennemmin toimittaja kuin näyttelijä. John ravisteli minut hereille ja sai tajuamaan mahdollisuuden merkityksen. Meillä kaikilla varmaan on tilanteita, joissa tunnemme olevamme mukavuusalueemme ulkopuolella. Silloin on lähes fyysisesti käännettävä kytkin uuteen asentoon ja tartuttava tilaisuuteen.

Teininä matkatoimittajaksi halunnut Golding kiinnostui myös elokuvista hyvin nuorella iällä.

– Ihailin tarinankerrontaa ja miten se pystyi tempaisemaan mukaansa. Yritin sisäistää mahdollisimman paljon ja katsoa kaikkea mahdollista, elokuvia, jotka olivat inspiroineet muita elokuvia. Kun Chun tarjous läpsäisi minua naamaan, ajattelin, että ei, ei tämä ole minun juttuni. Mutta alitajuisesti todennäköisesti tiesin olevani oikealla tiellä. Nyt seuraan vaistojani siitä mitä ja millaisia elokuvia haluan olla luomassa. Sellaisia, jotka inspiroivat ja tempaisevat mukaansa. Jotka antavat ihmisille pilkahduksia heidän oman maailmansa ulkopuolelta.
Siinä missä Martin Scorsese täyttää gangsterielokuvansa amerikanitalialaisilla, Ritchie alaa ovat urbaanit, omalaatuiset elementit. Ne olivat Malesiassa syntyneelle mutta Englannissa kasvaneelle Goldingille yllättävän tuttuja.

– Kasvoin Lontoon laitamilla, ja britit sanovat: ”Mitään hyvää ei tule Croydonista”. Croydon on puolen tunnin päässä kotiseuduistani. Jason Wong oli eilen yhdessä näytöksessä ja sanoi, että britit varmaan nauravat monessa kohdassa, jota amerikkalaiset eivät ymmärrä. Varsinkin erään ruman sanan viljelylle. Amerikkalaisia se saattaa järkyttää, brittejä ei. Me hoemme sitä kavereillemme pilan päiten, mutta amerikaksi se kääntyy rankempana, Golding nauraa.

– Guy puhui kiinnostavasti kuinka ylä- ja alaluokka kokevat äärimmäisempiä asioita kuin keskiluokka, joka Briteissä voi suhteellisen hyvin. Alaluokan haasteet ovat kiinnostavampia. Niinpä monet varsinkin hänen gangsterielokuvansa sijoittuvat sille askelmalle ja ihmiset hyppäävät silmille valkokankaalta. Ne viittaukset ovat minulle hyvin tuttuja.

 

Elokuvassa on muitakin brittiläisaasialaisia näyttelijöitä.

– Jason Wong on ihastuttava apulaiseni Phuc. Minun oli varmistettava, että muistin sen oikein, sillä en saa kuvaa Colin Farrellista loošissa mielestäni, Golding hekottaa.

Tom Wu on pomo minun mieleeni, hänelle käy suolistoperäinen onnettomuus.

– Elämässä ja kulttuurissa on niin monia puolia, joten jos aasialaisgansteriani pidetään ironisena hahmona, minun on todettava, että kyllähän sellaisiakin on! En ollut edes ajatellut asiaa. Miksi me emme saisi näytellä sellaisia rooleja, vaikka niitä pidettäisiin stereotyyppisinä? Onhan olemassa triadit ja yakuzat. Eikä gangsterimaailmassa siemailla teetä pikkuleipien kanssa, sieltä löytyvät ne ikävimmät tyypit, eloonjäämisestä taistelevat tynnyrin pohjasakat.

Awkwafina sai Golden Globe -ehdokkuuden ja korealainen Parasite on pärjännyt hyvin. Golding ei silti usko maailman olevan vihdoin tilanteessa, jossa ei ole väliä mistä tulee ja miltä näyttää kunhan vain sopii rooliin.

– Mutta selvästikin olemme matkalla oikeaan suuntaan. Korealaisilla ei ole ongelmia asian suhteen. Thaimaan markkinoilla asialla ei ole väliä. Niinpä hiljalleen ne alkavat sekoittua. Bong Joon-ho sanoi hienosti, että jos pääsee kansainvälisen elokuvan matalan kynnyksen yli, avautuu kokonainen uusi kauniiden elokuvien maailma. Niin totta. Tuleeko aika, jolloin kaikki on yhtä? Toivon niin, koska silloin kaikki voittavat. Syntyy paljon ilahduttavia elokuvia. Näemme yhä enemmän värisokeaa roolitusta.

Golding itse on yksi rajojen rikkojista.

– Olen aina pyrkinyt rooleihin, joita ei tietoisesti ole kirjoitettu aasialaiselle. Niin asioiden pitäisi ollakin. Jos minut halutaan näyttelijänä ja persoonana kannattelemaan roolia ja elokuvaa, haluan sen tapahtuvan sen vuoksi kuka olen. En siksi, että olen jotain tiettyä rotua. Esimerkiksi Snake Eyes oli kirjoitettu värisokeasti, etnisyydelläni ei ollut merkitystä. Toivottavasti se on kasvava trendi.

Istumatyötä

Charlie Hunnam kertoo, että yleensä hän yrittää tukahduttaa sisäistä gangsteriaan, joten hahmoa ei pahemmin tarvinnut etsiä elokuvaa varten.

– Oma niksini on etsiä jokin kiinnostava salaisuus tai sisäinen konflikti. Mielestäni siitä tuli kiinnostavaa monitulkinnallisuutta, mutta en ole satavarma miten se toimi elokuvassa. Olen juuri palannut Intiasta ja olen missannut kaikki katselmukset. Käsikirjoituksessa ja vielä kuvauksissa oli epäselvää onko hahmoni Matthew’n uskollinen Albert-hovimestari vai onko hänellä jokin salattu motiivi odotella hetkeä iskeä ja varastaa valtakunta itselleen. Kuvasimme yhden lopun, jossa hahmo tuntuu vähän leuhkalta, kuin hän olisi aikeissa tarttua valtakunnan avaimiin, ja… Olisi niin paljon helpompi keskustella, jos olisi nähnyt elokuvan!
Elokuvan nähneet tietävät, että kyseessä on enemmän ensin mainittua. Epävarmuudelle oman hahmon lojaalisuudesta on hyvä syy.

– Guy ja minä vähän soudimme ja huopasimme siitä, oliko hän loppuun asti uskollinen, alamaailman koodia noudattava mies, joka rakasti Matthew’n hahmoa ja ymmärsi ystävyyden, veljeyden ja hierarkian merkityksen, vai oliko hän se, jota Matthew’n olisi pitänyt pelätä eniten. En tiedä onko siitä enää mitään jäljellä, mutta jossain vaiheessa Guylla oli aikomus tehdä kokonainen sarja näitä elokuvia. Saa nähdä vieläkö hän suunnittelee sitä. Pidän siitäkin versiosta, että hän on vain uskollinen vanhan koulukunnan jäsen.

The Gentlemen on Hunnamin toinen yhteistyö Ritchien kanssa King Arthurin ohella. Hänellä on siihen hyvä selitys.

– No, ensimäinen kerta oli niin katastrofi. Ajattelimme tasoittaa tilit ja tehdä hyvän leffan, Hunnam nauraa.

– Guy on mahtava. Ystävystyimme edellistä elokuvaa tehdessämme, ja hänen seurassaan on mukava olla. Hän on yksi kolmesta tyypistä, jonka aina haluan tavata Lontoossa käydessäni. Kun hän kysyi tästä, en ollut varma saisinko sen mahtumaan kalenteriini. Hän kuitenkin lähetti käsikirjoituksen, ja se oli juuri sellainen elokuva kuin olin unelmoinut tekeväni Guyn kanssa. Aloittelin uraani, kun Puuta, heinää ja Snatch ilmestyivät, ja siitä asti olen haaveillut pääseväni klassiseen Guy Ritchie -elokuvaan. Kun hänen kanssaan vielä on aina hauskaa, ei sitä tarvinnut kauan miettiä.

Hunnamin mukaan elokuvan huumori on samanlaista kuin Guyn oma kuvausten ulkopuolella.

– Kun viettää aikaa Guyn kanssa ja sitten katsoo hänen elokuviaan, tajuaa kuinka paljon niissä on häntä itseään. Hänen elokuvansa ovat heijastumia hänestä itsestään. Hän ei ole vain tosi hauska heppu, vaan hänen kielenkäyttönsä ja filosofiansa hätkäyttää myös. Hän on mitä parhain illallisisäntä, sillä hän voi pitää yllä puhetta historiasta, teologiasta ja silti saada nauramaan koko aterian ajan. Hän on hyvin poikkeuksellinen mies.

Yhteisissä kohtauksissa Hugh Grantin kanssa Hunnamin hahmo lähinnä istuu ja tarkkailee. Näyttelijä kertoo, että näennäisesti helppo kohtaus voi olla yllättävän vaikea.

– Olen pariin otteeseen huomannut, että pelkkä istuminen voi olla todella haastavaa. Olemme Hugh’n kanssa kahdestaan, mikä pistää vielä enemmän taakkaa osallistumiselleni. On vaikea olla hiljaa useamman näyttelijän kohtauksessa. Pitää erikseen keskittyä, jotta se olisi kiinnostava omalta kannalta, ja samalla tuoda kohtaukseen lisäarvoa olematta häiriötekijä. Koin sen pari vuotta sitten, kun tein Netflixille elokuvan Triple Frontier Ben Affleckin ja Oscar Isaacin sun muiden kanssa. Minulla oli muutamia mahtavia kohtauksia, jotka olivat syy tehdä se, mutta ne kuvattiin hyvin aikaisessa vaiheessa. Sitten vietin kymmenen viikkoa lähinnä istumalla taustalla ja katselemalla Ben Affleckin näyttelemistä. Olen Affleck-fani, mutta muutaman oton jälkeen alkaa ihmetellä, mitä hittoa on tekemässä elämällään, Hunnam nauraa.

– Oli siis haasteellista vain olla läsnä sanan eri merkityksissä ja yhteydessä Hugh’n kanssa sanomatta juuri mitään. Mutta Hugh oli loistava. En muista milloin viimeksi vastanäyttelijä olisi tehnyt sellaisen vaikutuksen. Lopullisessa leffassa se on varmaan leikattu minimiin, mutta kuvasimme 40, 45 sivua dialogia neljän ja puolen päivän aikana, ja tuntui kuin hän olisi pitänyt näyttelemiskurssia. Ison osan ajasta vain nautin hänen suorituksensa katsomisesta ja oli muistutettava itseäni, että myös minun pitäisi jossain vaiheessa näytellä ja tehdä jotain. Ne olivat hyvin nautinnollisia päiviä.

Sivistyksen ohut pintasilaus

Hurmurirooleihin yleensä yhdistetty Hugh Grant nautti niljakkeen näyttelemisestä, ja ehkä siksi hahmosta tuli niin mainio.

– Otan tuon kohteliaisuutena, Grant nauraa. – Olen alkanut tuntea vetoa yhä vastenmielisempiin rooleihin. Mitä kamalampi ihminen sitä parempi.

Mallia Grant pystyi ottamaan oman elämänsä valitettavasta tapauksesta.

– Olette saattaneet lukea, että minulla on ollut ilo tutustua muutamiin roskalehdille työskennelleisiin yksityisetsiviin, jotka hakkeroivat puhelimeni, murtautuivat kotiini ja varastivat terveystietojani. Käytän heitä hieman, lainaan pukeutumista, hiustyylejä, aurinkolaseja ja sen sellaista. Vähän ääntä. Mukaani tarttui tietty isottelu: ”Anna kun mä sanon sulle, mä olen alan paras. Voit löytää halvemman, mutta mä olen paras”, näyttelijä heittäytyy pikkunilkin rooliin.

– Se oli varsin hyödyllistä, sillä elokuvan Fletcher on epävarma, narsistinen isottelija. Pääasiassa rakennan hahmoni kotona istuen. Kirjoitin tyypille kokonaisen elämäkerran. Ajattelin, että koulussa hän halusi olla coolien tyyppien porukassa, mutta ei päässyt mukaan, ja hän oli vähän nörtti. Ehkä hän oli varastanut avaimet rehtorin toimistoon ja houkutteli halukkaita mukaan. Eikä kukaan halunnut. Hän tykkäsi pahatapaisista tyypeistä ja rikollisista elokuvissakin. Siksi hän on koukussa elokuviin. Se oli taustatarinani. Hän varmaan rakasti Scorsesea ja vastaavia. Yleensä elokuvia, ja siksi puin hänet vähän Federico Fellinin malliin.

Hahmon paksu aksentti hermostutti Grantia.

– Olen aina tehnyt aksentteja, ennen elokuvia ansaitsin elantoni tekemällä radiomainoksia hassuilla äänillä. Minulla on aina ollut se taito, mutta juttelin Guyn kanssa, että kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen en usko, että se olisi hyvä idea. Hän sanoi, että älä nyt, anna palaa. Äänitin erilaista puhetta iPhoneeni, ja hän kommentoi mikä toimi ja mikä ei. Toivottavasti se nyt toimii, mutta olin kyllä hermostunut.

Viime aikoina sävyltään synkempiä hahmoja tehnyt Grant kertoo aina ihmetelleensä imagoaan hurmurinäyttelijänä.

– En tiedä oletteko koskaan jututtaneet Richard Curtisia, mutta häntä huvitti, kun hahmoani hänen elokuvissaan pidettiin mukavana tyyppinä. Siksi hän nautti auttaessaan minua luomaan Bridget Jones -hahmoni. En ikinä ole ollut Curtis-elokuvien hahmoni, se Mr. Nice Guy on roolisuoritus.

– Uskon, että kamera on outo valheenpaljastin, ja se rakastaa pahaa ihmisissä. Miksi nautimme niin paljon Tarantinon tai Scorsesen hienoista elokuvista? Koska niissä on jotain todellista. Olen sitä mieltä, että oikeasti me olemme kaikki pahoja ja sivistys on vain ohut kerros pinnallamme. Kun näyttelee jotain epämiellyttävää, siinä on totuutta, josta kamera pitää. Sen vuoksi hyvien ja mukavien hahmojen esittäminen on monin tavoin vaikeampaa kuin pahisten.

The Gentlemen -urakkaan Grant suhtautuu brittiläisen lakonisesti.

– Lähes nautin siitä, ja se on minulle paljon. Olen ollut alalla vuosikymmeniä ja useimmiten kuvaukset koostuvat pitkistä pätkistä tylsyyttä, jota rytmittävät kauhun hetket. Tekniikka on vuosisataista ja kaikki tapahtuu hitaasti. En oikeastaan koskaan ajattele sitä hauskana. Mutta kun se on ohi ja ihmiset pitävät lopputuloksesta, kaikki on mukavaa. Pidin kyllä kovasti Charliesta, jonka kanssa tein kaikki kohtaukseni.

Kahdeksan vuotta sitten Grant sanoi aikovansa lopettaa näyttelemisen.

– Olen hokenut sitä jo vuosia, näyttelijä tuhahtaa.

Raha ratkaisee – tai sitten ei

The Gentlemen kertoo rahasta, joten on kysyttävä ovatko elokuvan tähdet koskaan tunteneet kiusausta sen suhteen.

– Voi luoja, kyllä, Grant nauraa. – Rahahan on ihanaa, sillä en ole syntyjäni rikas tai etuoikeutettu.

Se yllättää, sillä juuri sellaiselta Grant kuulostaa.

– Tiedän, se on hyvin hämmentävää, näyttelijä nauraa. – Mutta se ei ollut osa elämääni. Raha on ihanaa, eikä sitä pidä aliarvioida kuinka ihanaa on ollut, kun ei tarvitse huolehtia kaasulaitoksen laskusta. Mutta sen verran olen elämäni varrella oppinut, että jos tekee jotain puhtaasti rahan vuoksi, se osuu omaan nilkkaan. Olen tehnyt projekteja, joista en ole välittänyt tai joita olen jopa pitänyt arveluttavina, ja vaikka palkkio on sillä hetkellä hyvä, olen viimeistään vuoden parin päästä saanut tavalla tai toisella katua niitä.

– Isäni paiski töitä, jotta meiltä ei puuttuisi mitään, kertoo Henry Golding.

– Niinpä vaelsimme pitkin Aasiaa. Malesiasta muutimme Englantiin, missä hän työskenteli insinöörinä Britannian armeijassa. Hän oli muun muassa Falklandilla ja komennuksilla eri puolilla maailmaa. Hän tuli hyvin kurinalaisesta perheestä, sillä hänen isänsä oli laivastossa. Emme ikinä puhuneet rahasta, mutta hän oli… varovainen sen kanssa. Meidän piti leikata ruohoa ja pestä auto ansaitaksemme taskurahaa ja ymmärtääksemme työnteon ja rahan yhteyden. Emme olleet varakkaita, mutta ei meiltä puuttunutkaan mitään. Se on opettanut minut järkeväksi rahankäytön suhteen. En tee pikaisia kulutuspäätöksiä, mikä minusta on tervettä.

Hunnamkin kertoo kasvaneensa vaatimattomassa ympäristössä.

– Ainakin äitini puolelta, isäni oli vähän paremmin toimeen tuleva. Minusta tuli hyvin ahne ja omistushaluinen, halusin rahaa ja olin vähän hakoteillä sen suhteen mitä odotin sen tuovan mukanaan. Vuosien myötä olen saanut etuoikeuden olla huolehtimatta raha-asioista, mutta samalla olen oppinut, ettei raha sellaisenaan tuo mitään onnea. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, mutta olen jo jonkin aikaa ollut varsin varakas, ja ymmärrän vapauden tunteen, jota raha tuo. Elämässä minua ajaa kuitenkin tarkoituksen, ei rahan etsiminen. Miten vietän aikaani ja kenen kanssa, miten kunnioitan elämän lahjaa tavalla, joka on itselleni merkityksellistä. Luulen, että moni kuvittelee rahan sinänsä tuovan mukanaan saavutuksen tunteen.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät, kun McConaugheyn esittämä huumeimperiumin rakentaja haluaisi siirtyä eläkkeelle. Mies itse ei ole moista harkinnut.

– Kysy uudestaan, kun minulla on 400 miljoonaa puntaa, hän nauraa. – En halua eläkkeelle. Pidän luovasta työstä, eikä minua väsytä. En tunne halua pelata golfia joka päivä, lepäillä laakereillani jollain jahdilla. On kiva kirjoitella aikansa kuluksi, mutta eläkkeelle jääminen kuulostaa jopa pelottavalta.

Teksti: Kirpi Uimonen, New York
Kuvat: Finnkino

Aiheeseen liittyvät elokuvat