”Kun ensimmäisen kerran luin käsikirjoituksen, ihmettelin mistä siinä on kyse. Tuottajani John Lundsen vain seisoi vieressä ja nauroi”, muistelee Teppo Airaksinen, jonka lyhytelokuva Katto esitettiin Cannesissa.
Haastattelu: Marta Bałaga – Cannes
Tuntuu, että suomalaisissa elokuvissa on aina miehiä keski-iän kriisissä. Niin myös sinun elokuvissasi.
En tiedä, koskeeko se pelkästään suomalaisia elokuvia. Ehkä sillä on jotain tekemistä elokuvantekijöiden kanssa: meistä on tulossa vanhoja (naurua). Tunnnen kyllä hyvin millainen on miesten maailma, mutta on vain sattumaa, että elokuvissani kuvaan sitä usein. Olisi kyllä mukava välillä tehdä elokuva, jossa on naisia päähenkilöinä. Napapiirin sankarit 2:ssa se tuli enimmäkseen [käsikirjoittaja] Pekko Pesoselta, mutta ensimmäinen pitkä elokuvani Kulman pojat on myös täynnä testosteronia. Olin silloin 26-vuotias, ja elokuvaa on nyt hauska katsoa, koska nykyään olen toinen ihminen. Katossa tapahtuu samanlaisia asioita, mutta nyt kyse on aikuisista miehistä. Se on aika optimistinen näkemys: aina on ongelmia elämässä, mutta ne ovat erilaisia.
Katto on aika henkilökohtainen tarina käsikirjoittaja Melli Maikulalta.
Siinä on paljon mukana hänen avioeroaan ja tunteita, joita siihen liittyi. Hänestä tuntui, että koko maailma kaatuu päälle.
Elokuvassa siitä tulee aika kirjaimellista.
Aivan (naurua). Olin tosi ihmeissäni käsikirjoituksesta ensin, ja sitä piti lukea tarkkaan. Mainitsin siitä Johnille, ja hän vain sanoi: ”Se on mitä on”. Siellä on asioita, joita tämä mies ei ole valmis vielä kohtaamaan. Hän ymmärtää että on ihan ok olla surullinen, koska se on osa elämää. Pidän tästä elokuvasta, koska siinä ei tule asioihin ratkaisua, ja tavallaan se on helpotus. Etenkin jos vertaa aiempiin elokuviini, koska ne on suunnattu isolle yleisölle, ja kaikki pitää selittää. Ei katsojia voi jättää miettimään, että mitä helvettiä siinä oikein tapahtui.
Ja sehän voi olla hyvinkin tehokas keino. Jos miettii vaikka Blair Witch Projectia, jossa ei näytetä yhtään mitään.
Puhuin Juho Kuosmasen kanssa paljon siitä, miten Hymyilevä mies päätettiin kuvata. Suomalaisessa elokuvassa usein mietitään pieniäkin yksityiskohtia tarkkaan, mutta silti lopputulos ei näytä aidolta. Me halusimme näyttää vähemmän. Meidän oli pakko näyttää vähemmän, sillä mökki oli täydellinen, mutta vain yhdestä kulmasta. Emme edes puhuneet asiasta näyttelijöiden kanssa. Ei tarvinnut istua alas ja analysoida koko juttua. Siinä tapahtuu muutos, mutta ei ole selvää, mikä se on. Siinä on mukana keino, jota olen käyttänyt jo muutaman vuoden. Kuvaan yhdellä pitkällä otoksella, koska kaikkea ei tarvitse nähdä. Tekniikan käytössä vain pitää olla tarkkana pitkässä elokuvassa, sillä se saattaa ärsyttää katsojia.
Senkö takia lyhytelokuvat ovat tärkeitä kaltaisellesi elokuvantekijälle? Koska ne antavat vapautta, jota muuten ei ole?
Olen tehnyt kaksi pitkää elokuvaa ja paljon televisiosarjoja. Tämä oli tervetullutta vaihtelua. Lyhytelokuvia ei juuri katsota muualla kuin festivaaleilla, mutta minulle oli sama, vaikka tätä ei olisi kukaan katsonut. Minulle oli tärkeätä tehdä elokuva, jonka ei tarvinnut miellyttää ketään muuta kuin minua ja niitä ihmisiä, jotka sen tekivät. Jos tekisin pelkkiä lyhytelokuvia, se olisi hieman pelottavaa. Mutta olen jo ollut toisella puolella ja tiedän, ettei se ole sen parempaa.
Voiko Suomessa tehdä pitkää elokuvaa ilman, että joutuu tekemään kompromisseja?
Se on todella vaikeaa mutta ei mahdotonta. On kuitenkin mukavaa, kun ei tarvitse ajatella, miten hyvin elokuva tuottaa. Minulta esimerkiksi kysytään usein, että miksi kuvasin Katon perinteiselle filmille, ja miten se oli mahdollista. Sanoin vain Johnille, että me teemme niin – se oli siinä! Ison tuotantoyhtiön kanssa se ei olisi ollut mahdollista. En ollut kuvannut filmille kymmeneen vuoteen, mutta me halusimme elokuvaan ajattomuuden tunnun, vaikka tarina sijoittuukin nykyaikaan. Ja kun kuvaa filmille, ilmapiiri on täysin erilainen. Kerran kamera-assistentti ei ollut varma, onko kuva tarkennettu, ja keskustelimme asiasta varttitunnin. Elokuvassa näyttelevä Juho Milonoff vain sanoi: ”Tämä on todellista elokuvantekoa”.
