Italialainen elokuvaohjaaja Sergio Leone (1929–1989) tuli tunnetuksi 1960-luvun lännenelokuvat mullistaneista ja uuden alalajityypin muodostaneista spagettiwesternelokuvistaan. Spagettilänkkäreiden avulla myös vähemmän tunnetun tv-näyttelijän, Clint Eastwoodin ura lähti nousukiitoon kohti valkokangasikonia.
Dollari-trilogiaksi nimetyt kolme elokuvaa (Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat) muodostavat varsin epätavallisen trilogian. Elokuvia ei yhdistä niinkään tarinallinen tai temaattinen punainen lanka, jos genreä ei lasketa. Perinteisen juonikuvion sijaan Dollari-trilogian yhtenäistävänä nuorana toimivat Eastwoodin tunnistettavien kivikasvojen lisäksi Leonen kasvava visio villistä lännestä ja hänen tarinankerronnallinen kykynsä ja halunsa toteuttaa lännen pyssysankarin ikonografiaa.
Vajaat kaksi vuosikymmentä pidin Dollari-trilogiaa Leonen uran huippukohtana, johon ohjaaja ei sen koommin yltänyt. Etenkin Hyvät, pahat ja rumat on mielestäni yksi elokuvahistorian merkittävimmistä töistä. Pelkästään jo musiikin ja kuvan symbioosina se on aivan uskomaton elokuvallisuuden taidonnäyte.
Hyvät, pahat ja rumat on edelleenkin yksi suosikkielokuvistani kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Dollari-trilogiaa seurasi löyhemmin toisiinsa kytkeytyneet trilogian elokuvat, jotka olivat Huuliharppukostaja, Kourallinen dynamiittia ja Suuri gangsterisota. Vasta vuosien jälkeen olen alkanut arvostamaan myös tätä Leonen toista, Amerikka-trilogiaksi nimettyä kolminaisuutta. Hyvänä esimerkkinä toimii Huuliharppukostaja, jolle lämpenin aika hitaasti. Elokuva otti askelta poispäin Dollari-trilogian tarinoiden mytologiasta kohti yhteiskunnallisempaa ja otetta pyrkiessään irtautumaan Eastwoodin nimettömän villin lännen sankarin tematiikasta esittelemällä Claudia Cardinalen Jill McBainin (sivuhuomautus: tätä siirtymää ikään kuin alleviivatakseen Leone oli suunnitellut, että Hyvät, pahat ja rumat tähtikolmikko Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallach olisivat toimineet Huuliharppukostajan alkunäytöksen palkkatappajina, jotka Charles Bronson ampuu – siinä olisi ollut kannanottava aloitusta kerrakseen).
Joskus nämä uusintakatselut kannattavat hiukan nihkeän, alkureaktion saaneiden teosten suhteen. Etenkin, jos niitä ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Nyt, kun edellisestä katsomiskerrasta oli yli 15 vuotta, minusta tuntuu siltä, että todellakin näin Suuren gangsterisodan (Once Upon A Time In America) ensimmäistä kertaa ja ymmärsin, mihin Leone teoksellaan pyrki.
Uskonkin tällä hetkellä Suuren gangsterisodan olevan ehdoton kruununjalokivi Leonen uralla.
Ohjaajan versio
Alun perin Leone suunnitteli Suuren gangsterisodan reilun neljän ja puolen tunnin mittaiseksi eepokseksi.
Sittemmin elokuvan kestosta leikattiin 40 minuuttia pois ja elokuvan kestoksi vakiintui 229 minuuttia. Leonen perikunta pyrki 2010-luvulla palauttamaan nuo leikatut minuutit elokuvan kestoon niin sanotun ”ohjaajan version” myötä. Odottamattomien oikeudenomistuksista ilmenneiden esteiden ja ongelmien myötä leikatuista minuuteista saatiinkin palautettua vain 26 minuuttia.
Palasin Suuren gangsterisodan ääreen osittain juuri tämän ”ohjaajan version” innoittamana.
Valitettavasti tämä uusi pidennetty versio ei koskaan saapunut Suomen markkinoille, mutta se on saatavilla amerikkalaisena, aluekoodittomana blu-ray-julkaisuna erinäisistä nettikaupoista.
Elokuvaan palautetut kohtaukset eivät tarjoa mitään tähtitieteellisen uutta ja ihmeellistä, vaan pikemminkin vahvistavat tai täydentävät edellä läpikäytyjä temaattisia näkökohtia. Ymmärrän toisaalta, miksi leikkaukset tehtiin. Kuten toisiinsa linkittyvät Louise Fletcherin esittämän hautausmaan työntekijän kohtaus ja Deborahin Kleopatra-rooli, jotka kuolettavat teoksen poljentoa.
Toisaalta parhaimmillaan lisätyt kohtaukset toimivat kontrapunktina tarinalle, kuten Noodlesin ja autonkuljettajan läpikäymä dialogi, jossa Noodles nostaa itseään jalustalle, tai valottavat tarinaa entisestään, kun näemme Maxin ja Jimmy O’Donnelin (vastikään menehtynyt Treat Williams) välisen poliittisen sotkun läpikäymisen.
Kohtaukset ovat sinällään pieniä kivoja lisäyksiä siellä täällä. Niitä ei valitettavasti ole pystytty restauroimaan samalle tasolle muun elokuvan kanssa, joten ne pomppaavat värittöminä katsojan silmille. On hyvä kyseenalaistaa, olisiko Leone kuitenkaan sisällyttänyt niitä teokseensa. Moni fani edelleen haikailee 269 minuuttisen Leonen vision perään, vaikka tämä onkin jo painunut legendaksi. Haluamme aina enemmän ja enemmän, vaikka maestro olikin loppujen lopuksi tyytyväinen lyhennettyyn versioon, ja piti sitä omana versionaan elokuvasta.
Olipa kerran Amerikassa
Leonen teoksissa on usein vahvat aloitukset, koska ohjaajana hän jaksaa ja uskaltaa käyttää aikaa hahmojen ja heidän luonteidensa esittelemiseen (ja itse asiassa Leone tarjoilee Huuliharppukostajassa Henry Fondan esittämälle Frankille uransa parhaan esittelyjakson).
Leonen teokset ovat ennen kaikkea uskomista visuaalisen tarinankerronnan voimaan. Ohjaaja piti kiinni monen otoksen ja kuvakulman kuvaamisesta per kohtaus. Spagettilänkkäreissä hioutunut ohjaaja on selvästi tyylilleen uskollisesti pohtinut Suuren gangsterisodan tapauksessakin, kuinka tehdä aloituksesta elokuvallinen ilman turhia selittelyjä.
Suuri gangsterisota ei kuitenkaan päädy esittelemään hahmojaan ensimmäisenä, vaan pääteemojensa rykelmän.
Eräänä yönä kolme asemiestä etsii Robert De Niron näyttelemää viinatrokaria, David ”Noodles” Aaronsonia. Noodlesin naisystävä Carol (Tuesday Weld) saapuu pimeään makuuhuoneeseen ja löytää sängyn, jonka aluslakanaan on luodinrei’illä piirtynyt miehen hahmo. Aseistautuneet rosmot astuvat esiin pimeydestä ja yksi heistä osoittaa Noodlesin kuvaa pistoolillaan kysyen, missä hän on. Carol ei osaa vastata, ja häntä ammutaan kylmäverisesti.
Heti seuraavassa kohtauksessa selviää, että Noodles on paennut oopiumluolaan, jossa hän lukee lehdestä trokariystäviensä Patrick ”Patsy” Goldbergin (James Hayden), Phillip ”Cockeye” Steinin (William Forsythe) ja Maximilliam ”Max” Bercoviczin (James Woods) kuolleen poliisin ratsiassa.
Puhelin alkaa soida. Noodles hätkähtää, mutta ottaa vain kunnon keuhkolliset oopiumia. Mielessään hän palaa ratsian likaiseen jälkipyykkiin. Noodles oli paikalla, kun hänen ystävänsä ruumiit kärrättiin poliisin toimesta pois. Puhelin soi edelleen. Ratsiasta siirrytään ajassa taaksepäin kieltolain päättymisjuhlaan. Noodles vetäytyy ystäviensä luota sivuhuoneeseen, josta hän tekee puhelun poliisille – puhelimen ääni tuli poliisin puhelimesta, johon hän soitti tiedonannon, joka johti ratsiaan.
Noodles ilmiantoi ystävänsä ja hänen omatuntonsa alkaa kirjaimellisesti hälyttämään heti, kun poliisiasemalla nostetaan luuri.
Miksi aloittaa elokuva tällä tavalla?
James Woods.
Tämä on tärkeä kysymys. Ensinnäkin Leonen in media res, eli keskeltä tapahtumia lähtevän aloituksen on tarkoitus herättää heti katsojan mielenkiinto. Se tarjoaa jo juonellista tietoa siitä, mihin tarina tulee päätymään. Mutta miksi paljastaa yksi elokuvan tarinan isoimmista juonenkäänteistä, Noodlesin petos omaa rikosjengiään kohtaan?
Leone ei ole kiinnostunut juonellisista kikkailuista, vaan ennen kaikkea nivoo heti kättelyssä muistojen ja niiden unohtamisen, vastuun pakoilun sekä ennen kaikkea syyllisyyden ja petoksen teemat, jotka varjostavat elokuvan juonta loppuun asti – ja jotka oman tulkintani mukaan lunastetaan lopulta turrutettuun itsepetokseen.
Elokuvan kronologian voi jakaa kolmeen eri osaan: nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen.
Tarinamme lähtee avautumaan tarinan keskiosasta, aikuisuuden lopusta, vuodesta 1933. Suuri gangsterisota etenee näiden eri aikajaksojen kautta takaumien ja nykyajan tapahtumien kerronnan välillä. Takaumissa seurataan Noodlesin nuoruutta ja nousua rikollisten piireissä. Vuoden 1918 Manhattanin Lower East Sidella Noodles rötöstelee pikku pahantekijänä jenginsä kanssa, tutustuu Maximillian ”Max” Bercovicziin ja rakastuu ystävänsä ”Fat” Moen siskoon, Deborahiin.
Nykyajassa seurataan vanhentuneen Noodlesin paluuta vanhoille kotikulmilleen vuonna 1968, jossa hän tapaa elossa olevia tuttaviaan.
Mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, miten Suuren gangsterisodan lopussa palataan takaisin vuoteen 1933 ja samaan oopiumiluolaan, mistä tarina lähti liikkeelle. Rakenne muodostaa ikään kuin itseensä uudelleen sulkeutuvan ja avautuvan, päättymättömän kehän. Monet valinnat herättävät katsojassa kysymyksen siitä, onko osa tarinasta vain Noodlesin omaa harhaa, josta ei ole pakoa. Ikään kuin Noodles ei ikinä olisi lähtenytkään oopiumluolasta, vaan olisi ikuisesti omien turtuneiden tunteidensa vanki.
60-luvun lopulla palatessaan takaisin vanhoille kotikulmilleen Noodlesille selviää, että Max on edelleen hengissä. Max on uudestisyntynyt poliitikko Christopher Baileyna. Noodlesille selviää, että Max nousi uuden identiteetin turvin politiikan huipulle jengiltä varastamansa rahakätkön ja rikollisvuosien aikana luotujen yhteyksien turvin. Taustalla on Syndikaatiksi nimetty rikollisten yhteenliittymä. Bailey on rikas hyväntekijä, joka on rahansa avulla toteuttanut entisten jengiläistensä muistomerkin ja perusti vanhainkodin, jossa Carol viettää vanhuuden päiviään.
Noodles tapaa Baileyn hänen omissa juhlissaan. Baileyn poliittinen ura on kokenut mahalaskun skandaalin myötä ja rikossyndikaatti haluaa murhauttaa hänet. Bailey pyytää viimeisenä palveluksenaan vanhaa ystäväänsä tappamaan hänet, mutta Noodles kieltäytyy.
Suuri gangsterisota sisältää Sergio Leonen uran unenomaisimman ja oudoimman kohtauksen: kieltäydyttyään murhatoimeksiannosta Noodles poistuu kartanosta. Portilla hän näkee ensin roska-auton, ja hetken päästä Maxin poistumassa omista juhlistaan. Roska-auto lähtee liikkeelle. Max kävelee sen rinnalla. Ohittaessaan tiellä seisovan Noodlesin roska-auton takana ei näy ketään – Max yksinkertaisesti katoaa kuin tuhka tuuleen.
Kohtaus jättää katsojan epävarmuuden valtaan. Oliko tämä vain unta tai hallusinaatiota? Elokuva tosiaan päättyy oopiumiluolaan ja Noodlesin virnistykseen. Tarinan viimeiset hetket ovat herättäneetkin paljon keskustelua ilmestymisestään lähtien. Pakko myöntää lopetuksen kummitelleen myös omassa mielessäni.
Elokuva ei päästä katsojaa helpolla.
Erään gangsterin muistelmat
Muistan jo ensimmäisellä katselukerralla ihmetelleeni elokuvan nimeä. Suuri gangsterisota on mielestäni harhaanjohtavasti suomennettu nimi Leonen elokuvalle. Gangsterin muistot olisi esimerkiksi paljon kuvaavampi, muttei lähes yhtä myyvän kuuloinen nimitys.
”Sota” on terminä erittäin kaukana elokuvan tarinan varsinaisesta teemasta, vaikka pientä valtataistelua siinä esitetäänkin. Tai, no toisaalta voihan tarinan nähdä sisäisenä sotana, jonka Noodles käy omien muistojensa ja minäkuvansa kanssa muistojensa kautta. Noodlesin elämä – sekä nuoruus että aikuisuus – on täynnä väkivaltaa, himoa ja ahneutta; vääriä ja äkkipikaisia päätöksiä, mitkä ovat vaikuttaneet hänen ja hänen läheistensä elämän kulkuun.
Hyvänä esimerkkinä Noodlesin jengin jäsenet haluavat päästä pukille ja poikuudestaan eroon. Nuorukaiset jahtaavat mahdollisuutta kuin tuon ikäiset yleensä tekevätkin; vailla laajempaa ymmärrystä intiimiydestä, rakkaudesta ja kumppanuudesta. Poikuus koetaan vain taakaksi, pienten poikien asiaksi, joka on karisteltava harteilta, jotta voi tulla ”oikeaksi mieheksi”. Seksuaalisen kanssakäymisen himo kolkuttaa jatkuvasti takaraivossa – ja tämä varhainen seksuaalisuus ja sen kuvaamista ei niinkään näe näin aidosti nykyelokuvissa kuvattuna.
Suuren gangsterisodan paras yksittäinen hetki piilee jaksossa, jossa Patsy ostaa konditoriosta kermakakun maksaakseen pikapanosta naapuruston ilotytön virkaa pitävälle Peggylle. Portaikossa vuoroaan odottamassa istuva Patsy alkaa maistelemaan käärepaperiin tarttunutta kermaa. Makeanhimo iskee ja pian kakku onkin syöty. Peggyn oven avautuessa Patsy luikkiikin tyhjin taskuin pois näköpiiristä.
Nuorukainen ei malttanut pitkittää nautintoaan, joten kirsikka lähti kakun päältä omiin suihin.
Pelkästään tämä hetki on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, aito ja koskettava nuoruuden viattomuuden kuvaus, joka on täydellisesti istutettu tarinan dramaturgiaan. En muista mitään muuta gangsterielokuvaa, jossa olisi yhtä hellän aidosti ja rakastavasti kuvattu nuoruuden naiiviutta. Leone ei tuomitse esiteiniyden ja teiniyden rajalla syttyvien himojen kanssa painivia nuorukaisia.
Noodles ei eroa Patsysta suuresti, vaikka hän ei käykään ostamassa leivosta Peggylle. Myös Noodles haluaisi kaikki nyt ja heti, etenkin koska kaiken pitäisi olla neuvoteltavissa. Nuoruuden toilailut toimivat alustuksena sille, miten Noodles suhtautuu myös myöhemmässä elämässään vastakkaiseen sukupuoleen.
Nuoruuden viattomuutta varjostavat paikallisen rikollisporukan johtaja Bugsy, jonka tiliin Noodles ja kumppanit tekevät aluksi tihutöitään. Nuoruuden menettämisen traagisuus henkilöityy kirjaimellisesti Noodlesin jengin nuorimman jäsenen kuolemassa. Pikkupomosta kilpailijaksi muuttunut ja vihainen Bugsy yllättää jengin kadulla. Hän murhaa Dominicin, Noodlesin hyvän ystävän. Noodles kostaa tämän välittömästi puukottamalla Bugsyn ja samalla vihoissaan haavoittaa poliisia.
Edessä on pitkä vankilareissu, jonka aikana Noodlesin jengi kasvaa Maxin johdolla ilkikurisista pojista väkivaltaisiksi aikuisiksi. Tämä käy heti ilmi, kun vankilasta päästyään Noodles otetaan mukaan kylmäveriselle murhakeikalle. Leonen teoksen aikajanan kronologian edestakaisella hyppimisellä, takaumien ja nykyhetkeen palaamisen välin sahaamisella on toimiva funktio pitkien ajanjaksojen välisen ajan umpeen ja yhteen kuromisessa.
Elizabeth McGovern ja Robert De Niro.
Vapauduttuaan vankilasta Noodles tapaa uudelleen nuoruuden ihastuksensa, näyttelijäksi pyrkivän Deborahin (Elizabeth McGovern). Tämän tapaamisen aikana Noodles kysyy Deborahilta, laskiko hän päiviä vankilassaolon aikana. Deborah vastaa menneensä laskuissa sekaisin 3 000 päivän kohdalla. Noodles sanoo selittelevään sävyyn, ettei vankila ollut hänen valintansa. Deborah on eri mieltä vastatessaan, että se oli – ja edelleen on.
Deborahin ja Noodlesin suhde pedataan isoksi, vankilavuosia kestäväksi rakkaustarinaksi, jossa nuoruuden flirttailut lopulta lunastetaan. Sen sijaan Leone muistuttaa katsojia Noodlesin todellisesta luonteesta.
Omaa statustaan kerrytettyään Noodles kutsuu Deborahin illalliselle. Illallisen jälkeen Deborah uskoutuu Noodlesille kertoessaan aikovan näyttelijäksi Hollywoodiin. Romanttisesti pettynyt Noodles raiskaa Deborahin kotimatkalla limusiininsa takapenkillä.
Deborahin raiskauskohtaus ei yllä Gaspar Noén Irreversiblen tasolle julmuudessa, mutta se on mielestäni sitäkin surullisempi.
Katsojana tunnen Noodlesin väkivaltaisen teon kylmyyden ennen kaikkea Deborahin romanttisen idyllin ja menetetyn rakkaustarinan kautta. Tästä on romantisointi kaukana, koska Deborah ei tule gangsterinheilaksi Noodlesin rinnalle. Hänestä ei tule uutta Kay Corleonea, viatonta vaimoa, joka jätetään sivuun miehensä liiketoimista ja julmuuksista.
Leone pelaa katsojan odotuksilla, koska Noodlesin raakalaismaisuutta edeltävä romanttinen illallinen on kuvattu satumaisen idyllin läpi suodatettuna. Aivan kuin Noodlesin omat odotukset antaisivat tilaisuudelle toiveunen kaltaisen hehkun. Mutta unenomaisuudesta huolimatta Noodles ei ole pohjimmiltaan romantikko, vaikka hän niin haluaisi itse uskoa.
Noodlesin ongelma on, että hän käsittää seksin valtapelinä, ei romanttisten kumppaneiden välisen rakkauden ilmentymänä.
Eikä Deborah olekaan ensimmäinen nainen, jonka hän raiskaa. Gangstereiden heilaksi päätyvä timanttiliikkeen työntekijä Carol saa ryöstön yhteydessä saman väkivaltaisen käsittelyn. Carol tosin ei ole viaton uhri. Hän toimi tiedonantajana ryöstöä varten, ja itse ryöstön aikana hän vaatii Noodlesia lyömään itseään uskottavuuden lisäämiseksi. Noodles ei syvällä sisimmässään kestä sitä, että nainen pääsee käskyttämään häntä, joten hänelle ainoa tapa ottaa tilanne haltuun – toisin sanoen päästä itse dominoivaan asemaan – on raiskata Carol.
Noodles joutuu palaamaan tekoihinsa vanhuuden päivillään palatessaan takaisin kotikulmilleen. Muistojen matkan aikana hänelle pikkuhiljaa alkaa selvitä Maxin todellinen kohtalo, mutta yksi elokuvan muistettavimmista hetkistä tapahtuu hänen ja Deborahin jälleen näkemisen myötä. Noodlesin lapsuuden ihastus on nyt menestynyt näyttelijä, joka esittää Kleopatraa Shakespearen Antonius ja Kleopatra -näytelmässä (yksi ”ohjaajan version” entisöidyistä kohtauksista, josta myöhemmin lisää) Noodlesin löytäessään hänet vuosien jälkeen.
Noodles saapuu Deborahin pukuhuoneeseen esityksen jälkeen. Pyyhkiessään meikkiään pois Noodles huomauttaa, ettei Deborah ole ikääntynyt juuri lainkaan Noodlesiin verrattuna. Deborahin iättömyys toimii vastapainona hänen sielussaan jäytävälle traumalle ja sen aiheuttamalle surulle, jotka Noodlesin jälleennäkeminen tuo pintaan.
De Niro ja McGovern eivät tarvitse isoa ja räiskyvää kohtausta, jossa ”unelmaparin” menneisyys perataan läpi.
Heille riittävät surulliset katseet perumattomista teoista ja kadotetuista unelmista.
On varsin osuvaa, että Noodles saa tavoitettua kaikki gangsteriajoiltaan hengissä olevat tuttavansa. Jos hetkeksi lopetamme epäuskon pidättämisen, tämä on todella epärealistista, jopa romantiikalle ominaista. Olosuhteethan ovat muisteluelokuvien kaava: jokaisella on mahdollisuus kuroa kadotettuja ystävyyksiä ja paikata vanhoja arpia. Haluamme uskoa anteeksiantoon ja ympyrän sulkeutumiseen.
Mutta Leone ei tarjoa katsojalle ympyrän sulkeutumista, ja tämä käy erityisen kivuliaasti toteen Maxin ja Noodlesin viimeisen kohtaamisen jäljiltä. Max katoaa roska-auton taakse, mutta kaiken vaivannäön ja selvitystyön jälkeen Noodles ei halua selvittää ja tietää, mihin Max katosi. Jos itse katsot elokuvaa uudelleen, suosittelen kiinnittämään huomiota siihen, miten James Woods ja Robert De Niro tuntuvat käyvän keskustelua aivan eri tasoilla; heidän intensiteettinsä ja läsnäolonsa eivät täsmää lainkaan toisiinsa nähden Maxin kartanon työhuoneessa sijoittuvassa kohtauksessa.
Minusta tuntuu kuin De Niron esittämä vanha gangsteri haluaisi muistaa pettämänsä ystävän juuri tällaisena.
Tämä kaikki tukee täysin Noodlesin halua pitäytyä omissa muistoissaan ja mielikuvissaan, joita hän on rakentanut itselleen. Leone pyrki rakentamaan takaumien kuljetuksen mahdollisimman intuitiiviseksi. Siirtymät tapahtuvat usein hetkissä, jotka muistuttavat toisiaan tai sisältävät samoja elementtejä. Pidennetyssä ohjaajan versiossa tämä intuitiivisuus hioutuu hiukan sujuvammaksi poistettujen kohtausten lisäämisen myötä. Mutta missä ovat puuttuvat 26 minuuttia? Saammeko koskaan nähdä niitä? Toisivatko ne vielä viimeisen naulan tähän mestarilliseen eepokseen?
Mutta toisaalta mietin, onko poistettujen kohtauksien lisäämisellä lopuksi suurempaa merkitystä, koska elokuvan lopetus ei tule muuttumaan. Leonen visio pysyy vankasti samana pienistä yksityiskohdista ja niiden tarinaa rikastuttavasta vaikutuksesta huolimatta. Haikailemme helposti jonkin menetetyn tai kadotetun perään sen sijaan, että keskittyisimme siihen, mitä edessämme on – aivan kuten Noodles.
Tapahtuipa mitä tahansa, Sergio Leonen Suuren gangsterisodan tarjoaman sadun lopussa odottavat aina oopiumin turruttamat kasvot, jotka pilkkaavat meitä hymyllään.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
