Graffititaiteen ja musiikkivideoiden parhaita piirteitä yhdistelevä sähköinen animaatio on vuoden parhaita – ellei paras – supersankarielokuva ja yleensäkin vuoden viihdyttävimpiä valkokangastulokkaita.

Lapsille tarkoitettu animaatio on aikuisen sadistinen eikä edes näytä hyvältä.

Tarinan voi kuvitella tuntevansa, mutta mikään ei voi valmistaa hahmojen aksentteihin.

Aikuisille fantasiaseikkailulla ei ole mitään tarjottavaa, mutta 10–12-vuotiaille, jotka eivät kaipaa räjähdyksille tai hahmoille motivaatiota, näyttävä leffa varmaan kelpaa.

Tosielämän tapahtumiin perustuvat tarina kertoo 80-luvun juppiaikojen nuorten miesten vimmasta rikastua helpolla nopeasti pyramidihuijauksella, joka ei suju aivan kuin break dance. Valju elokuva jättää kylmäksi huonon rytmin ja tasapaksun tempoilun takia.

Ei yhtä shokeeraava kuin The Greasy Strangler mutta sitäkin oudompi komedia, joka ei naurata. Aubrey Plaza heittäytyy rooliinsa ihailtavalla vakaumuksella, mutta elokuva on liian pitkä ja tylsä.

Komea elämäkerta pelaa Keira Knightleyn vahvuuksilla. Ja mutruhuulilla.

Tuntuu kuin elokuvanteko olisi ollut tekosyy viettää kosteahko kesäloma idyllisessä miljöössä, mutta onneksi hauskaa riittää katsojallekin.

Paperilla hyvältä kuulostava mutta toteutukseltaan nimensä veroinen elokuva on niin pöhkö, että vertautuu mitä klassisimpiin kulttikalkkunoihin.

Uusi Robin Hood on viihdyttävä mutta pöljä versio lukuisia kertoja filmatusta aiheesta. Jatkoa pedataan, mutta sitä tuskin on lipputulojen perusteella tulossa.

Neuvostorockin syntyvaiheista kertova musiikkielokuva on nostalgisen taiteilijakuvauksensa alla piikikäs satiiri.

Elokuva itsensä löytämisen ja vapauttamisen ilosta ja vaikeudesta.

Erittäin hyvä jatko-osa mutta myös erinomainen katastrofielokuva, joka tarjoaa koko rahan edestä juuri sitä mitä odottaakin.