Luca Guadagninoa ennakkokohu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Lopulta Bones and All -elokuvan Venetsian ensi-ilta oli menestys ja toi Guadagninolle parhaan ohjaajan palkinnon. Varsinkin Don’t Worry Darling -hässäkän vielä viedessä loputkin potentiaalisesta kohukiinnostuksesta ohjaaja tuntee olonsa tarpeeksi mukavaksi vastatakseen jopa joihinkin Armie Hammeria koskeviin kysymyksiin.
– David Kajganich ja Theresa Park, käsikirjoittajamme ja yksi tuottajistamme, olivat työstäneet Bones and All -elokuvaa kirjan ilmestymisestä asti [vuonna 2015], todennäköisesti jo silloin, kun vielä kuvasimme Call Me by Your Name -elokuvaa, Guadagnino kertoi Zürichin luentonsa aikana uteliaalle yleisön edustajalle.
– Hienon kollegani Antonio Camposin oli tarkoitus ohjata se, mutta hän päätti toisin. Silloin he tarjosivat käsikirjoitusta minulle. On naurettava vihjailla, että sillä olisi yhteyttä tämän hetken hullunmyllyyn.
Eikä hän edes tarvitsisi sellaista julkisuutta. Elokuvan ensimmäinen näytös sujui hyvin, nuoret fanit olivat leiriytyneet teatterin edustalle jo yöllä, ja heidät palkittiin Timothée Chalamet’n paljaalla selällä. Arviotkin olivat myötämielisiä ylistäen elokuvan tunnelmaa ja näyttelijöitä sekä kahden vääjäämätöntä pakenevat ihmisen rakkaustarinan vanhanaikaista viehätystä.
Kyllä, Bones and All on ihastuttava elokuva. Ikäraja on K-18, ja se voi olla paikoin eksplisiittinen, mutta hetken kuluttua verta ei enää huomaa.
Kaksin karkuteillä
Tavatakseni Chalamet’n minun oli kirjaimellisesti seilattava meriä, sillä tähdet eivät nykyisin enää jää Lidolle vaan hajaantuvat lähisaarille ja niiden sieviin hotelleihin. Mutta maailmassa on isompiakin ongelmia.
– Ihmiset tuppaavat ajattelemaan, että vaikeinta elokuvassa olisivat olleet sen kannibalistiset elementit. Mutta kaikki on kiinni siitä, miten tarina on ankkuroitu, miten siihen sitoutuu täysin. Minulle kannibalismi oli vertauskuva esi-isien vaikutuksesta, edellisten sukupolvien aiheuttamasta traumasta. Joskus sen yli pääsee, voi rikkoa kierteen. Joskus kirous pysyy kirouksena ja tahra tahrana, näyttelijä kertoo.
Timothée Chalamet ja Taylor Russell.
– Mieleeni tuli elokuvani Beautiful Boy. En ollut ajatellut sitä aikaisemmin, mutta nyt kannibalismi oli minusta tavallaan myös riippuvuus. Elokuvan nuoret yrittävät selvittää perustavaa laatua olevia asioita itsestään. Mitä rakastuminen tarkoittaa, mitä tarkoittaa suhteessa oleminen. Millaista on tukea toista samalla, kun itse painii jonkin niin äärimmäisen ja vaarallisen kanssa, jonkin joka vaikuttaa omaan ja muiden kuolevaisuuteen.
– Aina voi toivoa, että rakkaus pelastaa ja kohottaa, mutta pidin myös toisesta tulkinnasta. Rakkaus kohottaa, mutta se voi myös murskata. Joskus demoneista ei pääse eroon.
Taylor Russellin esittämä Maren huomaa yllättäen olevansa aivan yksin. Isä, joka on tehnyt parhaansa suojellakseen häntä, ei kestä enää. Maren alkaa tehdä matkaa tajuten viimein olevansa yksi ”syöjistä”. Heitä on muitakin, kuten outo Sully (Mark Rylance) tai yksin elämiseen tottunut Lee (Chalamet), joka hiljaa alkaa päästää Marenia maailmaansa.
– Tarinassa oli monella tavalla sisäänrakennettua rakkautta, Russell toteaa. – Miten henkevästi sitä halusikin lähestyä, käsittelimme samoja kysymyksiä. Koko prosessi oli vapauttava, kutsuva ja sulokas. Tuntui, kuin tietäisin tämän kaltaisia ihmisiä. Oli kutkuttavaa päästä edustamaan heitä.
Chalamet kertoo halunneensa työskennellä Russellin kanssa nähtyään vuoden 2019 Waves-elokuvan. Nyt nuori näyttelijätär on nousukiidossa.
– Kaikki tapahtuu niin nopeasti, en oikein ehdi sisäistää sitä. Mutta Timissä arvostan sitä, että hän on näyttelijänä niin huomaavainen ja täysillä mukana. Niin läsnä. Joka päivä täsmällisesti paikalla, aina esittäen kysymyksiä ja hetkessä eläen. Hän ei lepäile laakereillaan, ja on helppo parantaa omaa tekemistään sellaisten kumppanien kanssa. Ja David Gordon Green on niin nerokas, eikö?! Russell kehuu muita.
Kyllä – Halloween Ends -ohjaaja on mukana elokuvassa. Spoilerivaroitus!
Pahat esikuvat
Chalamet on tätä nykyä valtava ilmiö, kirjaimellisesti pakkomielteisten fanien jahtaama. Kun Brad Pitt näyttäytyi Blonden punaisella matolla, vastaanotto ei ollut mitään verrattuna Bones and All -kaaokseen. Ja hän tuntuu tietävän sen.
– Kuvaamme parhaillaan Dyynin jatko-osaa ja tein juuri Wonkan. Nuorena näyttelijänä unelmani oli tehdä sen kokoluokan elokuvia. Silti en usko, että minulla olisi uraa tai istuisi tässä kanssanne ilman Lucaa. Ja Call Me by Your Namea, hän pohtii.
Hän olisi aina tervetullut outoja tyyppejä arvostavaan Episodi-porukkaan. Mutta hän on myös oikeassa.
– Kun hän pyysi minua taas mukaan, se tuntui lähes testiltä. Näissä hahmoissa oli paljon painiskeltavaa, mutta tällä kertaa Taylor oli Elion roolissa. Yleisö kannustaa Marenia, Lee ja Sully ovat vain näkymiä siitä, mihin suuntaan hän voisi elämässään mennä.
Episodin mielestä elokuvassa on jotain retroa. Siitä tulee mieleen Julma maa ja tietysti etenkin Bonnie ja Clyde.
– Ne olivat tärkeitä esikuvia, Chalamet myötäilee. – Sen vuoksi pidän kännyköitä edeltävistä elokuvista. Ihmisiä ei rasita tarve tietää kaikki heti. Jos ne tehtäisiin nyt, he yrittäisivät ymmärtää itseään googlettamalla. Jopa näytteleminen oli suorempaa, ja tämä tuntui siinä mielessä vanhanaikaiselta. Se ei ole lakonista tai tylsistynyttä, sen ihmiset käyvät aidosti läpi rakastumista ja demoniensa kanssa taistelemista.
– Kun ajattelee niitä elokuvia, tai Grand Theft Autoa, jota olen pelaillut, Chalamet repeää paljastaen vihdoin ikänsä.
– …Luojan kiitos emme idealisoi näitä ihmisiä. Silti jokin heidän edustamassaan kiehtoo. Julmassa maassa olemme syvästi niiden hahmojen matkassa. Emme halua kannustaa heitä, mutta tavallaan kannustamme.
Erilaisia näkökulmia
On sinänsä hassua, että vaikka Bones and All on käytännössä klassinen amerikkalainen tie-elokuva, sen on ohjannut italialainen.
– Tiedän, että Luca tuo tarinoihinsa jotain erityistä. Mutta en tiedä mitä. En ole tarpeeksi fiksu, Chalamet vitsailee.
– Sen vuoksi hänen kanssaan on ilo työskennellä. Hän on kultivoitunut, ihan toisesta maailmasta. Olen kiitollinen, että saan olla vesiväri hänen upeassa maalauksessaan. Siskoni poikaystävä näki elokuvan ja sanoi: ”Se muistuttaa jotain, mitä [William] Eggleston tapasi tehdä, voitko lähettää Lucalle tekstarin?” Luca vastasi: ”Rakastan Egglestonia.” Minulla ei ole hajuakaan, kuka Eggleston on. Oli vain vapauttavaa katsoa Amerikan Keskilänttä italialaisesta näkökulmasta.
William Eggleston oli amerikkalainen valokuvaaja. Meidänkin oli luntattava.
– Lucan kanssa ei kuvausten aikana ikinä tiedä mikä kohtaus saa erityistä painoarvoa. Romanssiin liittyi fyysisesti enemmänkin kuin mitä valkokankaalle päätyi. Mutta hän ei kaivannut sellaista huomiota. Se on todellisen auteurin merkki, Chalamet lisää.
– Olen ollut onnekas, olen saanut työskennellä vahvasti tuntevien ihmisten kanssa. Kuulostaa teennäiseltä pudotella nimiä, mutta Denis [Villeneuve], Greta Gerwig, Luca ja Paul King ovat vahvoja visionäärejä. Olen kuullut kauhutarinoita kuvauspaikoilta, joissa sataa mielipiteitä ovista ja ikkunoista. Rakastan yhteistyön prosessia, mutta mielestäni me kaikki kaipaamme ohjaajassa johtajaa.
Ohjaaja Luca Guadagnino.
Johtajaa, joka sanoo asiat suoraan, kuten Mark Rylance asian ilmaisee.
– Mikä oli Lucan esittelypuheenvuoro? ”Oletko kasvissyöjä?” Rylance nauraa.
– Pidin hänen elokuvistaan. Taisimme tavata Cincinnatissa ja aloimme vain puhua, intohimoisesti. Ei hänen juuri tarvinnut myydä minulle mitään. Hän halusi minulle Jimmy Carterin aksentin, joten aloin kuunnella miestä, joka kirjoitti Syvän joen. Kysyin, miksi hän italialaisena halusi jotain niin tiettyä asiaa. Luca on elokuvallinen intellektuelli, mutta minun sanani hänelle on aistillinen.
Alun perin Rylancen yhtä aikaa oudon ja pelottavan hahmon oli tarkoitus näyttää Joseph Beuysiltä, saksalaitaiteilijalta, joka aina käytti hattua. Mutta näyttelijälle oli omia mielipiteitä.
– Luca ja pukusuunnittelija halusivat siihen liiviin loputtomasti taskuja. Minusta sellainen herättäisi huomiota Yhdysvaltojen Keskilännessä. Hän ei olisi selvinnyt kannibaalina niin kauan jos olisi jäänyt ihmisten mieliin. Sully on kuin Grimmin satujen miespuolinen noita. Ymmärsin elokuvaa paremmin, kun ajattelin sitä satuna. Miten muuten kaksi pientä lasta söisi kokonaisen ihmisen luineen kaikkineen? Se ei käy järkeen. Syöminen kuvaa sitä mitä ihmiset tekevät toisilleen psykologisesti, mitä huumeet tekevät ihmiselle.
– Sully on selvinnyt kääntämällä kärsimyksensä ”taideprojektiksi”. Hän on tehnyt uhriensa hiuksista vahvoja lettejä. Minulla oli ystävä, joka käytti valtavasti rintamerkkejä. Meidät pidätettiin moottoripyöräretkellä Amerikan halki vuonna 1985. Poliisi kysyi hänen merkistään, jossa luki ”NS”. Ystäväni vastasi: ”No Shit”. Hän tuli mieleeni, ja vietin mukavan päivän vanhojen tavaroiden kaupassa ostaen sadoilla dollareilla outoja rintaneuloja. Luca taisi nyppiä pois pari, mutta hän piti niistä. Sully muistaa kaikki ne ihmiset, hän kantaa heitä mukanaan.
Vähemmän on enemmän
Jotkut elokuvan graafisimmista kohtauksista liittyvät Rylancen hahmoon. Mutta pahempaakin olisi voinut olla.
– Pidän tästä leikkauksesta tosi paljon. Monia asioita annetaan nyt vain ymmärtää verrattuna siihen mitä käsikirjoituksessa aikaisemmin oli. Pari murhaa on taidettu poistaa. He varmaan tajusivat, että ensimmäisen murhan jälkeen pystyisimme kuvittelemaan loput. Sully tuntuu lähinnä odottavan ihmisten kuolevan syödäkseen heidät. Mutta sitten kyse on kostosta.
Sully reagoi niin torjuntaan.
– Sully rakastuu Mareniin, viattomuuteen, jota hänen elämässään ei ole ollut pitkään aikaan. Maren muistuttaa Sullya nuoruuden ajoista. Kaikki on kamalaa, ja silti Maren ja Lee ovat niin kauniita ja helliä. Vertaisin sitä siihen, kuinka nuoret perivät ilmastonmuutoksen, se on kannibalistisen kulutuksen muoto. Olemme tehneet sitä vuosikausia.
Rylance oli tyytyväinen vaihteeksi takapenkillä istuskeluun.
– Pääosia on hauska tehdä, mutta se tietää myös lisää vastuuta ja pitkiä päiviä. Olen elokuvissa onnellisempi, jos minun ei tarvitse liiaksi osallistua eri osa-alueisiin. Se on ohjaajan valtakuntaa, jota on helpompi vältellä, kun ei ole vetovastuussa.
Se antoi myös tilaisuuden tarkkailla nuoria tähtiä.
– Timothée on pyörremyrskyn silmässä. Kokonainen sukupolvi tuntuu ajattelevan hänen ilmaisevan jotain heidän puolestaan. Tai ehkä heidän kanssaan. Mutta hän tuntuu pärjäävän hyvin, Rylance myöntelee.
– Katselin häntä kuvauspaikalla ja ajattelin: ”Muistan, kun minusta tuntui tuolta.” Välillä on mukava olla porukassa vanhempi, on vain vastustettava halua antaa neuvoja seniorinäyttelijänä. Tosin muistan, kun 27-vuotiaana joku sanoi minulle, että minun pitäisi työstää äänenkäyttöäni. Hän oli oikeassa, vaikka silloin loukkaannuin. Nyt tajusin, että se oli luottamuksen osoitus, hän uskoi minun olevan sen arvoinen. Nämä kaksi eivät kuitenkaan sellaista tarvitse.
Mahtoivatko nuoret näyttelijät tuntea olonsa hermostuneeksi kokeneen Rylancen rinnalla?
– Toivottavasti eivät. Lähestymistapani on hyvin lapsenomainen, yritän vain leikkiä. Kun kamera pyörii, uskon kaikkeen, mitä minulle syötetään. Taylorille tilanne varmaan on stressaava. Hän on pikakaistalla maineeseen. En kokenut sellaista, joten en tiedä kuinka voisin auttaa. Muuten kuin kannustamalla ja tukemalla häntä. On helpompaa, jos menestyminen ottaa aikansa. Mutta totta kai minä sanoisin niin, eikö? Matkan varrella saa ystäviä. Yhdessä mokaaminen synnyttää syviä ystävyyksiä. Ne tietää todeksi, kun ei ole vielä kuuluisa. Kukaan ei halua sinulta mitään. Myöhemmin sitä on vaikeampi erottaa.
En kerro Rylancelle, että kysyin asiaa hänen nuorilta kanssatähdiltään, ja he olivat hermostuneita hänen lähellään.
– Olin kauhuissani, Chalamet toteaa. – Kaikki hänen elokuvansa, Vakoojien silta, Dunkirk… Olen nähnyt hänet Broadwaylla Jerusalem-näytelmässä. Mutta hän oli myös hyytävä Sullyna. Se hattu ja ne höyhenet, hän oli hiton pelottava. Tuntuu kuin olisin tavannut hänet vasta eilen. En usko, että hän kuvailisi itseään metodinäyttelijäksi, mutta kohtasin vihdoinkin lämpimän ja vaatimattoman Mark Rylancen. Kuvauspaikalla hän oli Sully.
– Myös minä tunsin hänet vain Sullyna. Mutta eräänä päivänä hänen vaimonsa ja tyttärenstä tulivat käymään ja asuimme samassa hotellissa. He pelasivat noppapeliä ja kysyivät minua mukaan. Pelin päätteeksi hän antoi noppansa minulle lahjaksi, Russell muistelee.
– Meryl Streep on kertonut millaista on tehdä ensimmäinen otto nuoren, palvovan näyttelijän kanssa, joka sotkee kaiken. Hän yrittää saada tämä tuntemaan olonsa kotoisaksi ja rennoksi, ja Markilla on omat tapansa tehdä samoin. Tunsin oloin turvalliseksi.
Jos jossain vaiheessa Bones and All tuntui ohimenevän hetken ajan vitsiltä, kukaan ei ajattele niin nyt.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Yannis Drakoulidis / Metro Goldwyn Mayer Pictures
