Sean Penn ei ole ollut erityisen pidetty pitkään aikaan. Vaikka reaktiot hänen El Chapo -dokumentin aikoihin antamiinsa haastatteluihin olivat ymmärtäviä, mikään ei varmasti valmistanut miestä vuoden 2016 Cannesiin. Silloin hän esitteli The Last Face -elokuvansa. Elokuva oli niin mahtavalla tavalla kammottava, että lehdistönäytös päättyi buuauksiin ja ilkeämielisiin huutoihin. Osa ihmisistä oli jopa valmis polttamaan koko paikan. Ne olivat hyviä aikoja.
On ihailtavaa, että Penn on tehnyt paluun keskelle ranskalaista Mordoria. Hänellä on siellä uusi elokuva, Flag Day. Se perustuu Jennifer Vogelin Flim-Flam Man -nimiseen romaaniin. Elokuva kertoo isästä ja tyttärestä (Penn ja Robin Wrightin kanssa avioliitossa syntynyt tytär Dylan ensimmäisessä roolissaan), jotka yrittävät korjata rikkinäistä ja vaikeaa keskinäistä suhdettaan.
Onko elokuva hyvä? No ei oikeastaan, sillä se tuntuu lähinnä huonolta Terrence Malick -kopiolta. Mutta kuten eräässä artikkelissa jo tokaistiin: ”Hei, Sean Penniä ei buuattu lavalta tällä kertaa”.
– Saat paremman kuvan elokuvastasi, kun muut näkevät sen. Cannesissa kaikki toimii kuitenkin steroideissa, Penn kertoo ensi-illan jälkeen.
The Last Face -elokuvan aiheuttama fiasko tuoksuu edelleenkin ilmassa.
– Onhan se aina riski, mutta tämä on kuitenkin koko prosessin finaali. Tarkoituksena on jakaa elokuva muiden kanssa korkeammalla tasolla. Et koskaan tiedä minkälainen reaktio syntyy.
Cannesia on vietetty nyt kaksi päivää, näytökset ovat täynnä ja kadut täynnä ihmisiä varvastossuissaan, eikä ihmisiä oikeastaan vaikuta enää edes kiinnostavan pandemia. Tämän siitä saa, kun siirtää toukokuisen festivaalin armottoman heinäkuun auringon alle.
– Olin onnekas, kun sain koronarokotteet niin aikaisin. Uskon vakaasti niihin. Noudatan edelleenkin kaikkia varotoimia. Olemme kuitenkin niin onnekkaassa asemassa, että vaikka puhummekin virukseen liittyvistä huolista, haluan olla myös osa sitä lupausta, että kaikki palaisi joskus takaisin normaaliksi. On surrealistista palata tällaisille festivaaleille pitkäaikaisen ihmiskontaktien puutteen jälkeen, Penn kertoo tytär Dylan vierellään.
– Käsikirjoitus tuntui hyvältä. Ja kun ajattelin Dylanin siihen rooliin, syntyi upea tarina totuudesta ja valheista. Elokuva on kuitenkin täysin nurinkurinen verrattuna muihin elokuviini. Tein kaiken intuitiolla, jopa roolituksen. Ei meillä ollut minkäänlaisia keskusteluja etukäteen, Penn sanoo.
Penn esittää elokuvassa huijaria, jonka valheet menevät niin monimutkaisiksi, ettei edes hän pysy niistä enää perässä.
– Moniajo on aina stressannut minua ja tehnyt minut onnettomaksi. Toiset ihmiset taas löytävät vapautensa juuri multitaskaamisesta. Useampi ystäväni rakastaa itsensä ohjaamista. Minulle se on ollut aina suorastaan vakaumuksellisesti kielteinen asia. En pidä siitä.
– Tiesin jo etukäteen tulevani hulluksi ja niinhän siinä kävi. Ainut hyvä puoli itsensä ohjaamisessa on se, että sinulla on yksi ohjattava näyttelijä vähemmän. Yksi ego vähemmän. Voit koska vain käskeä itsesi painua helvettiin. ”Haluan vielä yhden oton”, ”mutta ei meillä ole aikaa sille”. Se on mielenkiintoinen keskustelu itsensä kanssa.
Dylan Penniltä kysytään aina hänen kuuluisista vanhemmistaan. Dylan paljastaa, ettei ole oikeastaan koskaan unelmoinut näyttelemisestä. Ehkä se on kuitenkin hänen kohtalonsa.
– Näytteleminen on tuntunut aina hassulta: aikuiset vain leikkivät asusteiden kanssa. Olen nyt 30-vuotias, joten olen saapumassa leikkeihin todella myöhään. Olemme kuitenkin hyvin samankaltaisia isäni kanssa: vahvoja mieleltämme, sellaisia alfoja, Dylan kertoo.
– Vanhempani ovat opettaneet, että jos jokin tuntuu väärältä, feikiltä, näkyy se myös valkokankaalla. Se oli ainut neuvo, jonka tarvitsin.
Elämää ei myöskään kannata ottaa turhan vakavasti, kuten isä Seanin anekdootti osoittaa.
– Minulla oli aikoinaan eräs sarjakuvastrippi lompakossani. Siinä oli hoikka pikkujätkä rullalautansa kanssa sekä pitkä mies puvussa ja knallissaan. Pikkujätkä katsoo knallimiestä ja kertoo ”älä koskaan kasva aikuiseksi. Aikuiset tekevät paskatöitä.” En halua kasvaa aikuiseksi elokuvantekijänä. Aikuiset elokuvantekijät tekevät paskaa, Penn kertoo.
Onneksi voi aina käskeä itsensä painua helvettiin jos työt eivät maita.
