Karaokekuppiloissa näkee ja kuulee monenlaisia esityksiä. Karaokeparatiisi-dokumentin jälkeen niihin kaikkiin saattaa suhtautua ihan uudella kunnioituksella. Nimestään huolimatta Einari Paakkasen dokumentti ei kerro karaokesta vaan sitä laulavista ihmisistä, jotka uskaltavat antaa itsestään ja samalla saavat jotain, mitä heidän elämästään muuten saattaa tuntua puuttuvan. Heidän tarinansa hellyttävät ja koskettavat mutta eivät jätä kylmäksi.
Karaokeparatiisi on viikonlopun kolmesta uutuudesta ainut, joka nousi Episodin Toimituksen suosikit -taulukkoon, koska vain yksi toimittaja oli ehtinyt nähdä kaksi muuta. Se johtuu ehkä siitä, että molemmat ovat rajatumman yleisön elokuvia.
Kuinka rajatun? No, Pikku-Zlatan ja lempparieno on sentään lastenelokuva, joilla on usein isokin yleisö, mutta Hopeanuoli-musikaali – osa 1: Ystävyyden siteet -elokuvan nähnyt toimittaja kommentoi: ”Kuinka tehdä teos mikromarkkinoille? Kokeile furry-musikaalia animefaneille.”
Hopeanuoli-musikaali – osa 1: Ystävyyden siteet kertoo Suomessakin suosittuun japanilaiseen sarjakuvaan ja siitä tehtyyn tv:n animaatiosarjaan perustuvan tarinan julmaa karhua vastaan sotaan ryhtyvistä koirista. Musikaali on fanituotanto hyvässä ja pahassa: ilman alkuteoksiin tutustumista ummikko on pulassa yrittäessään ymmärtää tapahtumia. Lisäksi karva-asuihin pukeutuneiden japanilaisnuorten ylinäytteleminen koetteli toimittajamme rajoja. Tekemisen into sai kuitenkin kaksi tähteä.
Pikku-Zlatan ja lempparieno -elokuva sai myös kaksi tähteä, vaikka sen nuori päähenkilö silitti toimittajaamme pahasti vastakarvaan. Hänen mukaansa enonsa sulhaselle sairaalloisesti mustasukkaisen ja muutenkin epäsosiaalisen ja itsekkään lapsen käytös kuuluisi ennemmin terapiaan kuin huumoriksi lastenelokuvaan. Hänhän saa sen kuulostamaan jopa kiinnostavalta!
