Kolumni: Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään

Viime aikoina elokuvayleisöä on puhuttanut helsinkiläisen elokuvateatteri Maximin kohtalo.

Vuonna 1909 perustettu Maxim on Suomen vanhimpia elokuvateattereita. Finnkinon ja teatteria hallinnoivan Ilmarisen vuokrasopimuksen päätyttyä elokuvateatteri kuitenkin päätettiin muuttaa yrityskäyttöön.

Laatuelokuviin erikoistuneen Maximin kohtalo on ilmeisesti vielä auki, mutta joka tapauksessa lopettamisuhka kertoo nykyajasta. Lopettamisen taustalla ovat kaupalliset syyt. Yhden tai kahden salin elokuvateatterit eivät tunnu nykyään olevan kannattavaa liiketoimintaa. Ne muuttuvat vähitellen multiplekseiksi, joissa voi olla toistakymmentä salia.

Tämä on harmillista ja surullista, sillä Maximin kaltaiset perinteiset elokuvateatterit ovat nostalgisia paikkoja. Monet yhdistävät Maximiin ja sen miljööseen monia hienoja elokuvakokemuksia. Minäkin olen istunut siellä lukuisia kertoja. Vielä Maximia huonommin kävi kotipaikkakuntani Kauhavan elokuvateatteri Kolmiolle. Koko rakennus on nykyään purettu.

Elokuvaan yhdistetään usein liittyy paikka, jossa se on ensimmäisen kerran nähty. Tuntuu, että näin käy useammin kuin kirjojen tai musiikin kohdalla. Minäkin yhdistän James Bond -elokuvat siihen teatteriin, jossa katsoin niitä 1970- ja 1980-luvulla. Vaikka olen nähnyt ensimmäisen Tähtien sodan eri muodoissa vuosikymmenien aikana ehkä toistakymmentä kertaa, elokuvaa katsoessa tulee aina mieleen paikka, jossa näin sen ensin.

Sergio Leonen spagettiwesternit olivat lempielokuviani, kun olin varhaisteini. Silloin ei ollut olemassa kotitallenteita, mutta kun odotti tarpeeksi kauan, Hyvät pahat ja rumat tai Huuliharppukostaja tuli ennen pitkää teatteriin uusintakierrokselle.

Nykyään nuo elokuvat löytyvät minulta hyllystä, mutta onneksi edes joskus tulee tilaisuus nähdä niitä teatterissa. Esimerkiksi Huuliharppukostajan voi nähdä Helsingissä valkokankaalla Episodin ja KAVIn järjestämässä Suuressa klassikkonäytöksessä Orionissa, jossa esitetään yleisöäänestyksellä valittu elokuva. Orionissa esitetään muutenkin jatkuvasti hienoja klassikkosarjoja, kuten esimerkiksi juuri alkanut Rikollinen 70-luku, jossa on useita lempielokuviani.

Tosiasia kuitenkin on, että pelkästään Helsingistä on kadonnut muutaman vuosikymmenen aikana valtava määrä elokuvateattereita, ja vaihtoehdot nähdä elokuvia valkokankaalta ovat vähentyneet. Toisaalta tilalle on tullut jotain uutta ja erilaista. Nykyään voi katsoa elokuvia milloin vain. Elokuvien katsominen ei ole koskaan ollut yhtä vaivatonta. Elämme maailmassa, jossa suuret valkokankaat ovat kadonneet, mutta lähes jokaisella on taskussaan laite, jolla voi katsoa elokuvia silloin kun haluaa. Jos sunnuntaiaamuna tulee yllättävä mielihalu katsoa Kummisetä-trilogia putkeen, sen voi tehdä heti, oli sitten kotona tai matkalla.

Kun striimipalveluun tulee suosikkisarjan uusi tuotantokausi, sen voi ahmia yhdeltä istumalta. 1970-luvulla tällaisesta ei osattu edes haaveilla. Silloin luultiin että 2000-luvulla robotit hoitavat kaikki kotityöt, ihminen on käynyt Jupiterissa ja ravinto nautitaan kätevästi pillereinä, mutta älylaitteita tai striimipalveluja kukaan ei osannut visioida.

Pidän uutta tekniikkaa edistyksenä, mutta myönnän, että 2001: Avaruusseikkailu tai Arabian Lawrence ei ole sama asia älypuhelimen ruudulta kuin 70-millisenä kopiona isolta kankaalta. Silti elokuva on yleensä sama, vaikka katsomiskokemus ei välttämättä ole sama.

On väistämätöntä, että paikat joissa elokuvia katsomme, vähitellen häviävät, rappeutuvat, murenevat tai siirtyvät toiselle omistajalle. Jotenkin minua kuitenkin lohduttaa, että elokuvat itsessään eivät häviä, ja uusia mahdollisuuksia tulee tilalle. Kumpi loppujen lopuksi on tärkeämpää: paikka jossa elokuva katsotaan, vai itse elokuva? Vaikka osa teattereista kuolee, elokuvat jäävät elämään.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edelliset kolumnit
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä