Etsi
Cannesin elokuvajuhlat ovat viimeinkin ohi, eikä enää tarvitse vilkaistakaan baguetteihin päin. On aika pohtia niitä elokuvia, joita kaikkin näkemiemme joukosta rakastimme eniten. Ja niitä paria joita emme rakastaneet, mutta minkäs teet.
Terry Gilliamin jälkeen kenelläkään ei enää ole oikeutta valittaa elokuvatuotannon ongelmista. Tuhoutuneita kuvauspaikkoja. Sairastuvia tai kuolevia näyttelijöitä. Ilmaan haihtuvat rahoitukset. Keksi jokin ongelma, ja todennäköisesti se on tapahtunut Miguel de Cervantesin klassikon kauan haudutetuissa kuvauksissa. Mutta monien – Episodi mukaan lukien – hämmästykseksi se vihdoin saatiin nähtäväksi Cannesin elokuvajuhlilla.
Joukkouloskävelyitä, järkyttyneitä yleisöjä ja hyvin, hyvin epäonninen ankka. Lars von Trierin paluu Cannesiin sen jälkeen, kun hänet vuonna 2011 julistettiin persona non grataksi hänen vitsailtuaan Hitlerin ymmärtämisestä, ei ollut kaikkien makuun. Eikä hän muuta haluaisikaan.
Peikko. Chewbacca. Ku Klux Klanin jäsen. Tämän vuoden Cannes-elokuvajuhlilla suomalaiset näyttelijät ovat urheasti heittäytyneet outoihin, pahoihin ja rumiin (et sinä, Chewie) rooleihin. Kansanvälisten ohjaajien pitäisi siis matkata pohjoiseen mikäli haluavat rooleihinsa lisää särmää. Spike Lee sen jo tietää.
On jo muutama vuosi siitä, kun vain hirviöille tarkoitetun hotelli Transylvanian omistaja, kreivi Dracula, teki ensi-esiintymisensä valkokankailla kaikessa 3D-upeudessaan. Nyt on vuorossa jo hänen kolmas seikkailunsa. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla vie kreivin avomerelle.
Oscar-palkitun Idan jälkeen maailma ei tuntunut tarvitsevan toista mustavalkoista puolalaisdraamaa enää vähään aikaan. Sen ohjaaja Paweł Pawlikowski päätti kuitenkin tehdä juuri sellaisen. Onneksi Cold War -elokuvan hurmioitunut vastaanotto Cannesissa osoitti että niille löytyy tilaa.
Cannesin elokuvajuhlat jatkavat suopeaa suhtautumistaan suomalaisia lyhytelokuvia kohtaan viime vuonna Special Jury Distinction -palkinnon saaneen Teppo Airaksisen Katon jälkeenkin. Mikko Myllylahden kirjoittama ja ohjaama Tiikeri sai vastikään ensi-iltansa Leica Cine Discovely -kisassa osana virallista La Semaine de la Critique -sarjaa. Oh là là!
Tietynlaisia elokuvia odottaa näkevänsä Cannesissa. Kolmituntinen, puun mukaan nimetty turkkilaisdraama? Jep. Elokuvaessee Jean-Luc Godardilta, jonka ei enää olisi kannattanut vaivautua? Ehdottomasti. Mutta kuten Eero Milonoff toteaa, Ali Abbasin Gräns (”Raja”) ei oikein sovi kuvaan.
Cannesissa saa aina varautua pariin asiaan. Aina on nälkä. Aina missää jonkin näytöksen, josta muut puhuvat haltioissaan. Aina joku mollaa ranskaksi yrityksestä salakuljettaa huonosti kätketty voileipä näytökseen. Aina avajaisleffa haisee.
Japanilaisohjaaja Naomi Kawase pysyy uskollisena tyylilleen, mikä joillekin on hyvä uutinen, joillekin huono.
Niin oudolta kuin vertailu saattaa kuulostaakin, The Death of Stalin on vähän kuin hieman vanhempi serkku. Serkku, joka tekee asioita, joita itse ei uskalla; joka yllyttää kertomaan sopimattomia vitsejä ja nauraa, kun menetät tietokoneenkäyttöoikeutesi niiden takia. Mutta päivän päätteeksi hän silti ostaa sinulle oluen.
Ricky Gervaisin uusi liveshow on hillittömän hauska.