Aki Kaurismäellä on varaa olla vaatimaton. Kuolleet lehdet on jo kaikkien suosikki. Toimittajat jopa antoivat anteeksi haastatteluiden skippaamisen, koska hän antoi heille yksinkertaisen, suloisen elokuvan, jossa on Chaplin-niminen koira. Joka muuten on jo melko varma Palm Dog -voittaja.
Silti kaikki ei ole suloista ja iloista. Alma Pöystin ja Jussi Vatasen tähdittämä elokuva on täynnä epätoivoa ja yksinäisyyttä. Hänen hahmonsa jopa kuulevat kaikuja Ukrainan sodasta radiosta.
– Siitä ei voinut olla puhumatta. Tuntuu, että tämä hemmetin maailma tarvitsee nyt rakkaustarinoita, Kaurismäki toteaa lehdistötilaisuudessa, jossa hän kutsuu konfliktia ”raa’aksi ja typeräksi”.
Ja niin tarvitseekin.
– En voinut tehdä elokuvaa sodan aikana huomioimatta sitä, joten kommentoin sitä radion avulla. Slava Ukrain!
– Näinä kamalina aikoina on tärkeä muistaa, että maailmassa on myös kauneutta ja rakkautta. Siinä mielessä tämä on erittäin tärkeä elokuva, Vatanen lisää.
Vaikka elokuvassa on aivan liikaa cameoita Hytti nro 6:n Juho Kuosmasesta Toivon tuolla puolen -pääesiintyjiin ja muihin alan ihmisiin, se on melankolinen yleisönviihdyttäjä. Kaihoisa sellainen tympivine työpaikkoineen ja riippuvuuksineen, jotka vievät kaiken, päivästä toiseen.
– Valitsin sen, koska se on minulle niin tuntematon asia, Kaurismäki letkauttaa, kun häneltä kysytään elokuvan alkoholismiteemasta.
Siinä on silti paljon toivoa, joka lopulta päihittää melankolisimmatkin laulut.
Kaurismäen edellisesta Cannes-matkasta on aikaa: vuonna 2011 hän toi sinne Le Havren. Nyt hän puhuu kahden erakon rakkaustarinan kautta riskien ottamisesta elämässä, vaikka kuinka pienien, ja hän puhuu myös elokuvista.
Päähenkilöt katsovat Jim Jarmuschin The Dead Don’t Die -elokuvaa ja sitten joku wannabe-leffatietäjä vertaa sitä Robert Bressonin Papin päiväkirjaan. Mutta tällä kertaa hän kreditoi suurimmaksi inspiraatiokseen Chaplinin – siitä myös koiran nimi.
– Chaplin on edelleen paras. Hän loi Hollywoodin hyvässä ja pahassa, mutta hän loi myös elokuvan sellaisena kuin se nyt on. Hän piti sen simppelinä, Kaurismäki sanoo ja mainitsee myös Lyhyen onnen julisteen.
– Se oli mallini siitä, kuinka pienimuotoisen rakkaustarinasta voi tehdä. He tuskin kohtaavat siinä. Mielestäni heidän ei koskaan pitäisi kohdata.
Mietin hänen tokaisuaan à bientôt, nähdään pian. Vuosien ajan hän on toistanut lopettaneensa, nyt hän ilmeisesti pohtii ”slapstick-tragediaa” samoilla näyttelijöillä.
– Teen sen kahden vuoden sisällä, jos elän. Lupasin jo, joten en voi vaihtaa näyttelijöitä.
Hän puhuu epätoivosta ja sen määrästä, mutta kameran takana. Silti nauru raikaa.
– Valmistautuessamme puhuimme pääasiassa parsan viljelystä, Vatanen kertoo.
– Valkoisen parsan, Kaurismäki tarkentaa.
– Kuulimme, että täällä Cannesissa olisi violettia parsaa, ja olemme hyvin hämillämme, Pöysti summaa. – Opimme paljon näyttelemisestä Akin elokuvassa: älä katso kameraan, älä harjoittele, osaa vuorosanasi mutta älä lue käsikirjoitusta liikaa. Siinä se. Yleensä mennään yhdellä otolla, jos emme mokaa. Tämä on ollut oppimatka vanhan ajan elokuvantekoon. Ja parsaan.
Valkoiseen parsaan.
Marta Bałaga
