Avatarin menestyksen avaimet näkyvät – James Cameronin vuoden 1989 elokuva oli oman aikansa ihme

LeffaHamsteri innostui tarkastelemaan ohjaaja James Cameronin uran fyysisesti haastavinta elokuvaa.

28.2.2023 09:00

Nähtyäni Avatar: The Way of Waterin päätin palata James Cameronin uran aiempien elokuvien pariin.

The Abyss – syvyys –elokuvan (1989) uusintakatselu muistutti minulle, miksi Cameron tekee niin harvoin elokuvia. Samalla uskon, että tämä hänen ikonisempien ohjaustöiden huippukohtien painon alle hautautunut, muiden kuin vannoutuneimman Cameron-fanikunnan unohtama helmi saattaa olla avain asemassa tarkasteltaessa käsikirjoittaja-ohjaajan uran ottamaa suuntaa.

Syvyyden lumo ja kauhu

Kun amerikkalainen ydinsukellusvene uppoaa epäselvissä olosuhteissa, onnettomuuspaikan lähellä olevan öljynporauslautan henkilökunta hälytetään apuun. Operaatio toteutetaan yhteistyössä Yhdysvaltain armeijan SEAL-erikoisjoukkoihin kuuluvan ryhmän kanssa. SEAL-ryhmää johtava Coffey (Michael Biehn) on heti napit vastakkain öljynporaajien pomon, ”Bud” Brigmanin (Ed Harris) kanssa. Soppaa sekoittaa myös lautan suunnitellut, Brigmanin tuleva ex-vaimo Lindsey (Mary Elizabeth Mastrantonio), joka saapuu avustamaan erikoistehtävässä.

Pian ryhmälle käy selväksi, että kyseessä ei olekaan pahin mahdollinen skenaario – venäläisten sabotaasi. Onnettomuuden takana onkin jokin uusi ja yliluonnollinen elämänmuoto, joka asustaa veden syvyyksissä.

Cameron oli niin lumoutunut syvyyksien autenttisesta kuvaamisesta. Tämä tarkoitti tietenkin The Abyssin kuvaamista oikeissa vedenalaisissa lavasteissa. Tätä varten tuotannossa hyödynnettiin kesken jääneen ydinvoimalaitoksen jättimäistä reaktorirakennusta ja turbiinisaraketta. Vedenalaisten kuvausten tekninen ja käytännöllinen toteuttaminen osoittautui todella haastavaksi – ja lähes painajaismaiseksi.

The Abyssin dvd-julkaisun kyljessä tarjottu kulissien takaisia tapahtumia valottava dokumentti osoittaa, miten elokuvan valmistuminen oli aikamoinen ihme.

Tankin syvyydessä toteutetut kuvaukset vaativat kuvausryhmältä paljon sekä henkisesti että fyysisesti. Laitesukellus oli monelle näyttelijälle täysin uusi asia, mutta sen oppiminen ja hallitseminen oli pientä muuhun käytännön toteutukseen verrattuna.

Kameroita ja oikeaa tunnelmaa varten lavasteet piti tietysti valaista oikeilla valoilla. En edelleenkään ymmärrä, miten ihmeessä altaan pohjaan saatiin vedettyä virtakaapelit ja jättimäiset valot ilman, että koko työryhmä kärähti. Vesi ja sähkö eivät ole koskaan ollut hyvä yhdistelmä. Ydinvoimalan keskeneräiset rakennukset, joita käytettiin kuvausaltaina, olivat täysin taivasalla. Vesialtaassa toteutettuja kuvauksia saattoivat pahimmillaan viivyttää syksyiset ukkosmyrskyt (oletko koskaan ollut jättimäisessä kylpyammeessa ukkosen ja salamoiden alla?).

Veden sakeutumisen estämiseksi altaaseen laitettiin isot määrät klooria, joka ärsytti paljasta ihoa ja valkaisi tuotantoryhmän jäsenten naamakarvoituksen. Kloori myös syövytti märkäpukuja kiitettävällä vauhdilla, joten niitä oli jatkuvasti tilattava lisää.

Näyttelijät hoitivat pääosin itse omat vedenalaiset stunttinsa. On ihme, ettei muutamaa läheltä piti -tilannetta lukuun ottamatta kuvausten aikana tapahtunut yhtään vakavaa onnettomuutta.

Ed Harris joutui näyttelemään nestehengittämistä, eli toisen sanoen hänet laitettiin sukelluspukuun, joka täytettiin värjätyllä nesteellä. Kyseinen neste kuitenkin ärsytti hänen silmiään todella pahasti. Erästä kohtausta varten Harrisia raahattiin altaan pohjaa pitkin sivusuunnassa ilman omaa happea. Kohtauksen kuvaamisen keskeytyessä, turvana olevat pelastussukeltajat unohtivat toimittaa hänelle happea. Kun happi lopulta toimitettiin, hänen suuhunsa päätyi kloorivettä väärinpäin tarjotun suukappaleen seurauksena.

Näyttelijöiden ja työryhmän piti myös harjoittaa henkistä sietokykyään. Kuvausosuuksien päätyttyä pintaan ei voinut vain nousta ihan vaan noin vain. Sukelluksen jälkeen syvästä altaasta oli noustava ylös pikkuhiljaa, jotta vältyttiin sukeltajan taudilta.

Kärsivällisyyttä koeteltiin myös muilla tavoin. Mary Elizabeth Mastrantonionin näyttelemä Lindsey joutuu elokuvan aikana elvytettäväksi. Cameron vaati näyttelijöiltään ja kohtaukselta paljon, joten Mastrantonionia rintalastaa hakattiin ja Harrisin roolihahmo päätyy epätoivossaan läimimään häntä. Tämän kaiken kurimuksen jälkeen, juuri kun kohtaus oltiin saamassa purkkiin, selviää tarve kuvata kohtaus uudestaan. Kameraoperaattori oli unohtanut tarkistaa ja ladata uuden filmin kameraan, joten otoksen kriittisellä hetkellä filmi loppui kesken.

The Abyss – syvyys saikin tuotantoryhmältä lempinimen The Abuse – pahoinpitely.

Kuten sanoin, tämä elokuva on aikamoinen ihme. Se olisi voinut helposti tuhota James Cameronin uran.

Sukellusvene-elokuvista

Yleisesti hyväksytty totuushan on, että huonoja sukellusvene-elokuvia ei ole olemassa.

Sukellusvene U-96 (Das Boot), Aja ääneti, aja syvällä, Jääasema Zebra, Purppuravyöhyke ja Punaisen lokakuun metsästys ovat hyviä esimerkkiä tämän paikkansa pitävyydestä. En väitä, etteikö sukellusvene-elokuvaa olisi mahdollista tunaroida surkealla käsikirjoituksella tai huonolla ohjauksella. Pyrin demonstroimaan sitä, miksi sukellusvene-elokuvien genre tarjoaa hyvät mahdollisuudet onnistua: ne sisältävät luontaisesti parhaimman mahdollisen jännityksen elementin.

Sukellusvene tarjoaa jännityksen kannalta juuri sopivat olosuhteet. Panokset eivät voisi olla suuremmat ja selkeämmät, kun elokuvat sijoittuvat tiukasti suljettuun tilaan veden alle. Syvyyksissä seilaava peltipurkki tarjoaa loistavan näyttämön klaustrofobiselle jännitysnäytelmälle.

The Abyss – syvyys lukeutuukin mielestäni tähän kategoriaan, vaikka se ei pääsääntöisesti sijoitukaan sukellusveneeseen, vaan vedenalaiselle öljynporauslautalle. Hyväksyn sen sukellusvene-elokuviin kuuluvaksi, koska elokuva sisältää ahdistavan ydinsukellusveneonnettomuus ja -uppoamiskohtausjakson, joka toimii myös tarinan käynnistävänä tapahtumana. Elokuva myös hyödyntää mielikuvituksellisilla tavoin muita vedenalaisia pienaluksia ja miehittämättömiä laitteita tarinassa.

Veden tarjoamaa vaaraa ei tarvitse erikseen selittää katsojille ja tähän Cameron osaa nojata tämän luonnollisen vaaran läsnäoloon ja jännitykseen täysillä. Elokuva ei tarvitse monimutkaisia juonellisia elementtejä viedessään katsojan ojasta allikkoon, kun meren pohjassa kaikki olosuhteet ovat öljynporaajia vastaan.

Mutta miten ihmeessä tämä meren pimeään syvyyteen sijoittuva voi valaista Cameronin uraan?

Suunnannäyttäjä?

The Abyss – syvyys on scifi-elementtejä sisältävä ison budjetin jännityselokuva, joka pyrkii luomaan autenttisen tunnelman oikeiden lavasteiden ja teknologian avulla. Elokuvan kuvauksissa hyödynnettiin oikeita aluksia ja laitteita. Jotkin otokset toteutettiin stop-motion-tekniikalla, mutta suurin osa tarvittavista kohtauksista kuvattiin oikeasti veden alla.

Elokuva yhdistelee Cameronin uran tuttuja teemoja.

Teknologiaan nojaava scifi-elokuva toimii sekä toiminta- ja jännityselokuvana että parisuhdedraamana. Vaikkakin SEAL-ryhmän jäsenet ja ydinkärjet tarjoavat Hollywood-elokuvien ison mittaluokan panokset, niin oikeastaan The Abyssin parasta antia ovat mielestäni öljynporauslautan muodostaman perheen ihmissuhteet. Bud ja Lindsey ovat asumuserossa ja hakemassa avioeroa, mutta elokuvan tapahtumien aikana heidän on mahdollista korjata välinsä. Kuoleman pelko nostaa tukahdetut tunteet takaisin pintaan.

Pariskunnan kohtalo joutuu koetukselle elokuvan jännittävämmässä kohtausjaksossa. Kun SEAL-tiimin ryhmänjohtaja Coffey sairastuu ja kokee vahvoja paranoian tunteita, hän lähtee sooloilemaan ydinkärjen kanssa. Lindsey ja Bud yrittävät estää häntä, mutta heidän pienaluksensa vaurioituu. Vedenalaiselle öljynporauslautalle on matkaa ja Budilla on vain yksi sukelluspuku. Pelastautuakseen Lindsey päättää hukuttautua ja antaa hypotermian hidastaa kehonsa elintoimintoja, jotta hänet voidaan elvyttää aluksella.

Lindseyn hukkuminen on itselleni yksi ahdistavimmista kohtauksista koko elokuvahistoriassa. Pelkään korkeita paikkoja, mutta en tiedä mitään ahdistavampaa kuin hukkuminen. Eikä Mary Elizabeth Mastrantonionin vakuuttava näyttely todellakaan helpota kohtauksen katsomista.

Cameron on pitkän uransa aikana aina onnistunut rakentamaan toimintakohtauksensa hahmolähtöisesti: hänen sankarinsa ovat normaaleja, haavoittuvia ja epätäydellisiä ihmisiä. Cameronin sankarit eivät ole supersankareita, joten he nipin napin selviävät tukalista tilanteista. Ohjaaja osaa keskittyä ennen toiminnan ja jännityksen vyörytystä henkilöhahmoihinsa ja heidän ihmissuhteisiinsa.

Kun lopulta Cameronin rakentama jännitys alkaa kiristyä, se tosissaankin tuntuu katsojassa, koska välitämme hahmoista. Yksinkertaisilta vaikuttavat tarinat vaativat paljon työtä kirjoituspöydän ääressä, näyttelijöiden välisestä kemiasta ja vuorovaikutuksesta puhumattakaan. The Abyssia katsoessani tulin ajatelleeksi, että periaatteessa elokuvassa voisi käydä miten tahansa. Hahmot joutuvat pahoihin läheltä piti -tilanteisiin, ja he menettävät ystäviään selviytymiskamppailussa, eivätkä kaikki selviä tarinan loppuun asti.

Bud, Lindsey ja kumppanit rämpivät ja räpiköivät juuri ja juuri ojasta ylös, kun he joutuvat uuteen allikkoon. Tämä samankaltainen vaaran tunne puuttuu monesta nyky-blockbusterista. Milloin viimeksi katsoit ison luokan toimintajännärin, jossa sivuhenkilöitä menehtyi onnettomuudessa?

The Abyss paljastaa Cameronin todellisen pehmeän puolen. Se on ensimmäinen kerta ohjaajan uralla, kun rakastavaiset (tässä tapauksessa edellä mainittu, tuleva ex-aviopari) saavat lopulta toisensa. Cameronin edellisissä ohjaustöissä ei ole yhtä onnellista loppua. Terminator – tuhoajassa Kyle Reese kuolee ja Aliensin Ripleyn, Hicksin ja Newtin muodostama uusioperhe kokee takaiskun Hicksin haavoittumisen myötä (onneksi nyt ei tarvitse puhua siitä jatko-osasta).

Cameronin aiemmissa tarinoissa on ripaus nihilististä pelkoa ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta The Abyss ensimmäistä kertaa nostaa optimistisessa lopetuksessaan sankarinsa kirjaimellisesti pintaan.

Bud tippuu valtameren syvyyteen purkamaan ydinkärkeä, jonka SEAL-ryhmän sekopäinen johtaja pudotti tuhotakseen vedenalaiset yliluonnolliset oliot. Budin happi on loppumassa, kunnes hänet yllättäen pelastetaan ja toimitetaan vedenalaisten muukalaisten alukseen turvaan.

Monet katsojat hämmästyivät suuresti tätä tarinan viimeisten minuuttien aikana ottamaa odottamatonta ”vasenta käännöstä”. Tiukkaan realismin kaapuun kääritty tarina paljastuukin vedenalaiseksi versioksi Kolmannen asteen yhteydestä, jossa muukalaiset pelastavat sankarimme ja nostavat heidät pintaan syvyyksistä. Cameron pääsee ihastelemaan meren tutkimattomia mysteerejä avaruusolentojen tarjoaman metaforan kautta, joka ei ole kovin hellävarainen katsojaa kohtaan.

Tarinan ottaman äkkimutkan ihmettely johtuu täysin siitä, että The Abyssin tarinaa typistettiin reilusti teatteriversiota varten.

Alun perin The Abyssin oli tarkoitus käsitellä sitä, miten ihmiset kohtelevat huonosti merta ja sen sisältämää monimuotoista elämää. Syvyyksissä asustelevan sivilisaation mitta oli tullut täyteen ja he aikoivat hukuttaa ihmiset jättimäisten tsunamiaaltojen alle. Mutta viime hetkellä Budin epäitsekkyys ja rakkaus vaimoaan kohtaan hellittivät heidän sydämensä. Pidennetty versio elokuvasta tarjoaa vedenalaisten muukalaisten olemassaololle selkeämmän tarkoituksen ja kontekstin, joka puuttuu täysin teatteriversiosta. Teatteriversiossa Budin ”miksi” tulkitaan yleisesti tarkoittamaan sitä, miksi he pelastivat Budin hengen.

Vaikka uusi ja ihmeellinen vedenalainen yliluonnollinen elämänmuoto esitelläänkin heti elokuvan ensi hetkillä, teatteriversiossa muukalaisten tarkoitus tuntuu typistyvän deus ex machinan rooliin. Pelkkä viime hetken pelastajana toimiminen tuntuu halvalta ja hätiköidyltä ratkaisulta, koska siitä puuttuu Cameronin keskusidea: luonnon ihmeet ja niiden suojelu ihmisen aiheuttamalta tuholta.

Sama teema tulisi olemaan keskeisessä asemassa James Cameronin Avatarissa ja tämän jatko-osassa Avatar: The Way of Waterissa.

Väitän, että The Abyss – syvyys oli elokuva, jossa Cameronin suunta elokuvantekijänä alkoi muuttua.

Syvyydessä asuvat ystävälliset ja ihmeelliset alienit olivat jo tässä vaiheessa mahdollisimman kaukana Aliensin tappajaksi syntyneistä xenomorfeista. Myös jo seuraavana ohjaustyönä valmistunut Terminator 2 – tuomionpäivä oli paljon optimistisempi ja haavoittuvaisempi tarina kuin Cameronin uran lähtölaukauksena toiminut, kuumeinen ja pimeä painajaisuni Terminator – tuhoaja.

The Abyss – syvyydessä onkin havaittavissa James Cameronin menestyksen avaimet: hän ei toimintaohjaajana nojaa vain pelkästään maskuliinisiin pyssyleikkeihin ja niiden tarjoaman voiman kuoleman tanssin lumoon (jo T2:ssa John Connor antaa käskyn, että terminaattori ei saa tappaa). Cameronin elokuvien kuoren alla sykkii inhimillinen ja haavoittuva sydän, joka ymmärtää jännityselokuvien kielen ja tärkeät peruselementit ilman, että unohdetaan luonnon ja ihmisen välistä elintärkeää yhteyttä.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri