Kauhuelokuva, joka ei laske pelottavuuttaan vain böö-säikyttelyjen varaan, vaan sen minimalistinen ääniraita vain korostaa jännittävien hetkien vaikuttavuutta.

Aivan liian myöhään tehty kauhuhitin jatko-osa on liian kliseinen ja suorastaan hölmö ollakseen aidosti pelottava.

Klassikoita kotimaiseen junttikauhuun yhdistelevällä viihdyttävällä pelottelulla ei ole mitään hävettävää kansainväliselläkään mittapuulla.

Kiinnostavasti alkava Saw-elokuvien kahdeksas osa luisuu nopeasti tusinakauhuksi.

Erityisesti The Lobsterin ystäviä hemmotellaan yhtä vinksahtaneella ja absurdilla maailmalla, mutta viedään vielä pidemmälle kauhun ja ahdistavuuden rajamaille.

Dario Argenton Suspiria uhraa logiikan tyylikkyydelle, mutta ei suotta. Tunnelmallinen kauhuklassikko vuosikymenten takaa on nyt nähtävissä upeasti restauroituna.

Parodiamainen, mustaa huumoria viljelevä teinikauhuleffa ei yllätä omaperäisyydellään, mutta viihdyttää erinomaisesti passelina syysiltojen piristeenä.

Darren Aronofskyn uutuus on jo leimattu ”ristiriitoja herättäväksi” (lue: ensi-illassa buuattiin), mutta ei pidä innostua. Se on sekasotku eikä puoliksikaan niin hauska kuin miltä kuulostaa.

Andy Muschiettin King-sovitus on onnistunut, mutta vahvat muistumat muista elokuvista hieman häiritsevät.

Epäsovinnainen ja absurdi komediaelokuva isästä ja pojasta. Tai ainakin niin sitä luulisi.

Lights Out -kauhun ohjaajan uutuus on jatko-osaksi positiivinen yllätys ja lähempänä alkuperäistä Kirottua kuin mikään sen jälkeen ilmestynyt samaan universumiin sijoittuva pelottelu.

Hajuton ja mauton Wish Upon luottaa trendeihin ja böö-säikyttelyyn uskaltamatta kuitenkaan ottaa kantaa. Tusinatuote kaikille kesän kauhistelijoille.

Klaustrofobista ja vainoharhaista tunnelmaa taitavasti käyttävä ohjaaja Trey Edward Shults on saanut aikaan upean kokonaisuuden. It Comes at Night palauttaa uskon amerikkalaiseen kauhuelokuvaan.