Genret: Kauhu

Don’t Breathe

Fede Alvarez singahti suuren yleisön tietouteen vuoden 2013 Evil Dead -uudelleenfilmatisoinnilla. Leffa jätti kriitikot ja yleisön kylmäksi, mutta uutuudellaan Alvarez palaa lunastamaan paikkansa lupaavana kauhuohjaajana. Don’t Breathe on tyylikäs taidonnäyte, joka pitää katsojan otteessaan alusta loppuun.

Ouija: Origin of Evil

Kauhuelokuvan pitäisi pelottaa, mutta Ouija: Origin of Evilin kohdalla kauhu kohdistuu puhtaasti ennakko-odotuksiin. Viime vuonna ensi-iltansa saanut Ouija on varmasti yksi 2000-luvun surkeimmista kauhurainoista. Sekä Ouijan että tämän esiosan on tuottanut huonoihin kauhuelokuviin erikoistunut Michael Bayn, Brad Fullerin ja Andrew Formin omistama Platinum Dunes. Platinum Dunes on tunnettu vääränlaisesta exploitaatiosta. Nyt ei puhuta elokuvagenrestä, vaan halvoista remakeistä ja vielä huonommista alkuperäisideoista.

The Shallows

Jaume Collet-Serra on ohjannut peräti kolme Liam Neeson -leffaa ja kuvaa parhaillaan neljättä – se on tosirakkautta. Nyt hän on kuitenkin löytänyt uuden muusan ja todistaa, että saadaakseen katsojat välittämään hahmosta riittää, että pukee tämän bikineihin. Nizzaa partioivat poliisit olisivat varmasti samaa mieltä.

Blair Witch

Kuten kauhuelokuvissakin yleensä tapahtuu, on kaikki hyvin, kun Blair Witch alkaa. Sillä on selkeä, järkevä lähtökohta: aikaa on kulunut kuin reaalimaailmassa, ja alkuperäisessä vuoden 1999 The Blair Witch Projectissa kadonneen Heatherin pikkuveli on kasvanut aikuiseksi. Siskon kohtalo on vaivannut James Allen McCunen esittämää Jamesia koko hänen elämänsä. Niinpä hän ystävineen päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tarkoitus on lähteä Black Hillsin metsiin etsimään johtolankoja Jamesin ystävättären Lisan (Callie Hernandez) kuvatessa retkeä koulun dokumenttiprojektia varten.

Bodom

Kotimainen kauhuelokuva on harvinainen tapaus. Lajityyppiä ei ole Suomessa arvostettu, eikä Elokuvasäätiö ole sitä juuri tukenut. Kauhuelokuvia on meilläkin alettu viime aikoina tehdä, mutta yleensä ne ovat olleet amatöörimäisiä halpiksia Bunny the Killer Thingin tyyliin.

Lights Out

Kun lähtökohtana on YouTubea varten tehty kauhulyhytelokuva, ei kokopitkältä rainalta voi hirveitä odottaa. Vai voiko? Ainakin sekä lyhärin että leffan ohjannut ruotsalainen David F. Sandberg yrittää parhaansa.

The Neon Demon

On helppo ymmärtää, miksi Cannesin yleisö oli valmis lynkkaamaan ohjaaja Nicolas Winding Refnin. The Neon Demon iskee sinne, minne harva uskaltaa polvensa nostaa. Suoraan vyön alle, ja se sattuu. Moni yleisöstä saattaa myös itkeä ja huutaa. Osa ehkä jopa pyörtyy. Eikä The Neon Demon pelkkään pedofiliaan ja suoranaisiin julmuuksiin jää, vaan Refn nostaa keskisormensa koko modernille kauneusihanteelle, kaikelle sille, minkä varaan kaikkien rakastama viihdeteollisuus on rakennettu. Refn ei tule uusia kavereita elokuvallaan saamaan. Luultavasti hän menettää osan vanhoistaankin.

Kirottu 2

On ihmeellistä, kuinka mestarillisesti ohjaaja James Wan säilyttää korkean tasonsa elokuvasta toiseen. Wan teki läpimurtonsa Saw’lla, pienen budjetin kidutuskauhuleffalla, jota seurasi muutama unohdetumpi genrepätkä sekä vuonna 2011 ilmestynyt Riivattu. Riivattu jakoi yleisön mielipiteet, vaikka siitä tuli kaupallinen suurhitti. Wanista oli kuitenkin hiljalleen tulossa tunnettu nimi suuremman yleisön keskuudessa.

The Boy

Greta Evans pakenee menneisyyttään Englannin maaseudulle saatuaan sieltä työn Heelshiren perheen 8-vuotiaan pojan lapsenvahtina. Pian kuitenkin paljastuu, että poika onkin oikean lapsen kokoinen posliininukke nimeltään Brahms. Brahmsin mukana tulee pitkä lista sääntöjä, joita Gretan pitäisi noudattaa tarkasti. Herra ja rouva Heelshire kohtelevat nukkea kuin oikeaa lasta ruokkien ja pukien sitä säännöllisesti, ja niin myös Gretan odotetaan tekevän. Jäätyään Brahmsin kanssa kahden Greta kuitenkin jättää säännöt huomiotta ja alkaa flirttailla perheen ruokalähetin Malcomin (Rupert Evans) kanssa. Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita, ja Greta alkaa epäillä, että Brahms onkin elossa.

Deathgasm

Uusiseelantilaiset genre-elokuvantekijät osaavat totisesti hommansa. Peter Jacksonin Braindead ja Bad Taste ovat jo todellisia kulttiklassikoita. Viime vuonna sai ensi-iltansa hykerryttävän hauska Jemaine Clementin ja Taika Waititin yötäkin mustempi satiiri What We Do in the Shadows, josta muodostui niin suuri hitti, että se on jo saamassa jatkoa.

What We Do in the Shadows

Jo viime vuonna maailmanensi-iltansa saanut riemastuttava musta komedia What We Do in the Shadows on vihdoin ja viimein päässyt myös Suomen valkokankaille. Flight of the Conchords -tv-sarjasta paremmin tuttu jätkäjoukko ihastuttaa ilmiömäisen luonnollisella näyttelemisellään elokuvassa, joka suorastaan pursuaa toinen toistaan synkempiä vitsejä. Tabuja rikotaan ja poliittinen korrektiuskin on tulilinjalla.

Krampus

Krampus alkaa kuin mikä tahansa jouluelokuva. Ihmiset rynnivät ostohysterian vallassa kauppaan ja tappelevat verissäpäin kaikesta mahdollisesta kiiltävästä kuin kapiset varikset. Tämän jälkeen palataan tilit tyhjinä mutta erittäin onnettomina rakkaan perheen pariin viettämään oikein rauhallisia pyhiä. Mutta voi sitä painajaista, kun se hieman vähäosaisempi sukulaisperhe on taas tulossa kylään koko jouluksi. Piikittelyä, alkoholin väärinkäyttöä, lasten välistä kärhämää ja tietenkin ovelle ilmestyy myös se yksi yllätysvieras. Joulu on pilalla. Voi kauhistus, kuinka sitä enää voi nauttia kaikesta siitä materiasta ja ylensyönnistä?