Johnny Depp sanoo näkemiin – ”Urani oli 20 vuoden putki epäonnistumisia”

Johnny Deppillä on ollut rankka vuosi. Itse asiassa parikin viime vuotta ovat olleet Johnny Deppille rankkoja.

27.6.2020 08:00

Zürichin elokuvajuhlilla eka (ennen koronan aikaa) Johnny Depp on kaikesta huolimatta hyvällä tuulella. Varsinkin puhuessaan yhdessä Alice Cooperin ja Aerosmithin Joe Perryn kanssa perustamastaan bändistä Hollywood Vampires, joka on nimetty Cooperin 1970-luvulla ryyppyseurueen mukaan. He kun Cooperin mukaan ”näyttäytyivät vain öisin ja vain juodakseen.” Mutta ei heistä sen enempää.

– Elokuvien tekeminen on päivätyötäni, toteaa Depp, joka on aina pitänyt musiikkia ensirakkautenaan.

– Lavalla antaa jotain yleisölle, ja he antavat jotain takaisin. Se on välitöntä ja on vain yksi otto. Elokuvissa tekee oman osansa, ja kun kohtaus on ohi ja elokuva valmis, minulla ei enää ole osaa eikä arpaa siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuvauspaikan juoksuhaudassa tekee sen mihin on sitoutunut, mutta reaktio tulee vuoden viiveellä. Muistan tehneeni sen, mutta en haluaisi enää nähdä sitä, se tekee oloni epämukavaksi. Puhumattakaan siitä, että on rasittavaa, kun pitää ajaa parta joka aamu.

Joku, ilmeisesti Marilyn Manson, on sanonut kaikkien näyttelijöiden haluavan muusikoiksi. Harva on halunnut sitä enemmän kuin täydellisen rokisti kimalteleva ja tatuoitu Depp. Musiikki on ehdottomasti auttanut häntä sen jälkeen, kun hänen uransa ei vain kompuroinut vaan läsähti naamalleen Transcendence- ja Mortdecai-kaksikon tehdessä vaikeaksi uskoa ”The Johnnyyn”.

Lisäksi hän parodioi Donald Trumpia tv-komediassa Donald Trump’s The Art of the Deal: The Movie ja joutui vaikeuksiin kysyttyään festivaaliyleisöltä Glastonburyssa ”milloin viimeksi näyttelijä murhasi presidentin”. Valkoinen talo ja sen isäntä eivät pitäneet vitsiä hauskana. ”Presidentti Trump on tuominnut väkivallan kaikissa muodoissaan, ja on sääli etteivät Johnny Depp ja muut hänen kaltaisensa ole ottaneet siitä mallia”, todettiin tiedotteessa. Mutta ei heistä sen enempää.

Pilates of the Caribbean

Depp on luonut niin paljon ikonisia hahmoja aina siitä lähtien, kun hän joutui – patjaan imeydyttyään – Freddy Kruegerin murhaamaksi ensimmäisessä roolissaan Painajainen Elm Streetillä -hitissä, ettei niitä saisi unohtaa kaikesta miestä ympäröivästä draamasta huolimatta. Nicolas Cage on sinnikkäästi ottanut kunniaa hänen ohjaamisestaan näyttelijän uralle. Ajatella.

– Etsin jotain, jota ei välttämättä löydy valmiista kaavoista. Etsin hahmoa, jonka kirjoittamisessa joku on nähnyt valtavasti vaivaa, Depp totesi pitkässä mestariluokkaluennossa selvästi rentoutuneena, kun kiistanalaiset seikkailut oli ilmeisesti julistettu sopimattomiksi keskustelunaiheiksi.

– Hahmon löydettyäni rakennan sitä yrittäen, mikäli mahdollista, tehdä jotain mitä ei ole tehty lukemattomia kertoja aikaisemmin. Siinä on omat vaaransa, mutta näyttelijälle se on tärkeää. On tärkempää yrittää ja mokata itsensä kuin tehdä joka kerta yhtä ja samaa elokuvasta toiseen. Olisi inhottavaa tylsistyttää teitä! Ja on hauskempaa, kun studiot ovat huolissaan.

Mikä selittää tietyn Jack Sparrow’n.

Pirates of the Caribbean -sarja sisältää yhden täydellisen elokuvan ja joukon järjettömiä mutta valtavasti rahaa tuottaneita jatko-osia, mutta Hollywood-legendaksi on noussut studion ensireaktio Deppin näkemykseen roolista. Mikäli hänen leveään Irvikissa-virneeseensä Zürichissä on uskominen, se on edelleen yksi hänen suosikkimuistoistaan, täydellinen minä vastaan muut -tarina.

– Alun perin hänet oli kirjoitettu miekkasankariksi. Hän heilauttaa itsensä kuvaan, nappaa tytön. Ja siinä se. Minulla oli toisenlaisia ajatuksia, Depp kertoo.

– Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta Jack Sparrow syntyi saunassani, joka nyt kuuluu hänelle. Istuin siellä miettimässä tätä tyyppiä ja kuinka hän on todennäköisesti viettänyt koko elämänsä avomerellä. Kuinka loputon auringonporotus on kärventänyt hänen aivonsa. Käänsin saunan termostaatin varmaan tuhanteen asteeseen ja istuin siellä niin kauan kuin pystyin ja annoin sen vaikuttaa minuun henkisesti. Ajattelin, että hänen aivonsa on tavallaan ryöpätty.

– Mitä tulee hänen ruumiinkieleensä, ajattelin että laivan kannella hän olisi kuin kotonaan, hänellä olisi merenkävijän jalat. Mutta kiinteällä maalla siitä ei tulisi mitään. Disney oli eri mieltä.

Mikä on lievä ilmaus.

– He harasivat vastaan, kunnes elokuva oli valmis, eivätkä voineet enää mitään. Kun teimme ensimmäiset testit tukan ja maskeerauksen kanssa, jotkut pomot olivat pudottaa silmänsä, Depp sanailee näytellen silmät ammolleen räväyttävää järkytystä.

– Sitten puhelimet alkoivat piristä. ”Niistä killuttimista on päästävä eroon, samoin rastoista! Ja mikä se rupi naamassasi oli?” He kysyivät olinko tullut hulluksi. ”Onko Johnny poistunut rakennuksesta, onko hän räkäkännissä tai homo?!” Vastasin, että: ”Nytkö vasta huomaatte kaikkien hahmojeni olleen homoja?” En aikonut muuttaa rakentamaani hahmoa, uskoin siihen. Heidän huolestuneet kasvonsa vain ruokkivat koneistoani. Seuraavaksi muistan kuinka [Disney silloinen toimitusjohtaja] Michael Eisner karjui keuhkojensa pohjasta: ”Depp pilaa koko leffan! Meidän on tekstitettävä hänet, koska kukaan ei ymmärrä mitä hän puhuu!”

– Ymmärsin kyllä heidän huolensa, sillä heidän edellinen elokuvansa oli Beary-karhun suuri seikkailu. Jossa minä en ollut mukana.

Hän olisi kyllä voinut olla. Se kertoo karhujen kantrirock-bändistä, joiden hitteihin kuuluu muun muassa I’m Only in It for the Honey. Että sellaista.

Depp-a-daabaa

Jack Sparrow ei ollut pelkkä rooli, se oli ikoninen suoritus, jollaisia tulee vastaan harvoin (katso myös: Alec Guinness Tähtien sodassa ja Sigourney Weaver Alienissa) ja jotka tarpeeksi suosiota kerätessään saattavat johtaa jopa Oscar-ehdokkuuteen. Sparrow’n suosio on osoittautunut kestäväksi. Depp on muun muassa vieraillut lastensairaaloissa täydessa tällingissä.

– Olen niin kiitollinen kaikille, jotka ottivat hahmon osaksi elämäänsä. He näkivät hänessä jotain samastuttavaa. Ja se koskee kaikkia sukupolvia. Sairaaloissa tapasin sairaita lapsia, jotka joutuivat kohtaamaan ”aikuisten” tuskaa ja elämänsä vaikeimpia asioita. Jos pystyin tekemään jotain, joka saisi heidät edes hetken ajattelemaan jotain muuta, joka hetkeksi antaisi heille positiivisen ”Hei, kaikki menee vielä hyvin” -hetken, toisi rohkeutta heidän silmiinsä ja lohtua heidän nurkassa istuviin vanhempiinsa, niin pakkohan minun oli se tehdä. Kun tietää koskettaneensa jonkun elämää vain ohikiitävän hetkenkin, sitä haluaa tehdä loppuikänsä.

Tarina tuo esiin näyttelijän lempeän puolen, jota hänen julkkisystävänsä ovat hehkuttaneet avioerokuohujen aikaan, halusi heitä uskoa tai ei. Hänessä on myös halua antaa jotain takaisin, sillä Sparrow’n mukanaan tuoma raha ja maine eivät ole olleet Deppille itsestäänselvyyksiä hänen seksisymbolin statuksestaan huolimatta.

– Elokuva-alan ja Hollywoodin mittakaavan mukaan urani oli 20 vuoden putki epäonnistumisia. Ed Wood oli floppi, samoin kaikki muut erikoiset elokuvani. [Tyttäreni] Lily-Rose oli siihen aikaan kolmivuotias, joten muutamaan vuoteen en ollut katsonut kuin piirrettyjä. Sellainen saa ajattelemaan. Kuinka Kelju K. Kojootti voi Maantiekiitäjää jahdatessaan saada alasimen päähänsä, ja seuraavassa kuvassa hänellä on vain pieni laastari? Silti se uppoaa katsojaan. Ihmiset rakastavat sellaisia piirroshahmoja, jotka voivat tehdä meille mahdottomia asioita. Halusin ujuttaa sitä hahmoon. Jack voi sanoa mitä tahansa, missä ei ole järjen häivää, ja kaikki toteavat: ”Okei…”

Depp-ressiivinen, ei masentava

Toistaiseksi kyseessä on hänen ainut askeleensa isojen budjettien elokuviin, joka kannatti ottaa – ainakin taiteellisessa mielessä. The Lone Ranger tai edes Ihmeotukset-tylsyys eivät onnistuneet tarjoamaan hänelle puoliksikaan yhtä ikimuistoista materiaalia. Mutta kuten Sparrow totesi: ”Eivät kaikki aarteet ole hopeaa ja kultaa.” Joten vaikka Deppin vaistot välillä horjahtelevat kuin rommin katoamista ihmettelevä Sparrow kuivalla maalla, hänellä ei koskaan ole ollut ongelmaa tehdä pienempiäkin elokuvia. Kuten Näkemiin professori, jossa professori Richard Brown ryhtyy tekemään asioita, joita ei tehnyt aikaisemmin. Aikaisemmin, kun ei vielä tiennyt kuolevansa.

– Richardin elämänsuunnitelmat menevät hieman myttyyn, Depp myöntää. – Tapasin [ohjaaja-käsikirjoittaja] Wayne Rogersin ja istahdimme keskustelemaan elokuvasta. Yleensä sellaiset tapaamiset kestävät noin tunnin. Me päädyimme puhumaan yhdeksän tuntia.

– Harvemmin elokuvan päähenkilö saa kuolemantuomion ensimmäisten 30 sekunnin aikana. Minusta oli mahtavaa, ettei Richard hetkeksikään pysähdy säälimään itseään. Järkevintä mitä voi tehdä, on vältellä kysymystä miksi. ”Miksi minä?” Miksi kuka tahansa? Hän pääsi sinuiksi asian kanssa, ja sen ansiosta hän pystyi säilyttämään huumorintajunsa sen suhteen. Hän pystyi sanomaan: ”Enpä ole ikinä tehnyt tätäkään.”

– Lopputulos on mies, joka yrittää pitää elämänsä palasia koossa, kunnes on valmis poistumaan kuvasta. Samalla hän pystyy levittämään julistamaan ihan uutta evankeliumia, myös opiskelijoineen. Se kuuluu, että jos me joka tapauksessa kuolemme, miksi emme sitä ennen elä, helvetti soikoon?

– Uutinen lähestyvästä kuolemasta antaa hänelle mahdollisuuden, vapauden elää. Elää ja sanoa: ”Tämän minä sain, nämä kortit minulle on jaettu. Pelaan niillä niin hyvin kuin mahdollista.” Tekisinkö itse samoin. Oi kyllä, eläisin. Välttelisin katkeruutta ja kohtaisin ihmisiä uudella tavalla, pitäisin hauskaa. Se oli hänen ratkaisunsa, mihin liittyi myös pyrkimys tehdä hänen pomojensa elämä mahdollisimman hankalaksi.

Jälkikäteen tuntuu selvältä, ettei Disneyn pomoilla ollut mitään mahdollisuuksia.

How Depp Is Your Love

Yksi tärkeä taustatekijä on, että Deppin käsitystä todellisesta yhteistyöstä muokkasi mies, joka on antanut näyttelijälle tämän uran parhaita rooleja: Tim Burton. He ovat tehneet yhdessä elokuvat Ed Wood, Sleepy Hollow, Jali ja suklaatehdas, Corpse Bride, Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi, Dark Shadows ja Liisa Ihmemaassa. Ja sen, mistä kaikki alkoi: Saksikäsi Edward vuonna 1990.

– Se mies on omaa luokkaansa, Depp pohtii.

– Se oli outoa aikaa. Lensin Los Angelesiin palaveriin. Lensin vastentahtoisesti Los Angelesiin palaveriin. Olin varma, ettei hän ikimaailmassa antaisi minulle roolia. Olin mukana tv-sarjassa, josta yritin epätoivoisesti saada potkut ja jostain syystä he yrittivät epätoivoisesti olla antamatta minulle potkuja. Tein siinä paljon kamalampia juttuja kuin yhdessäkään elokuvassani. Ilmaannuin kuvauspaikalle George Washington -peruukissa ja kuminauha kielen ympärillä antaakseni hahmolle puhevian. Väitin, etteivät he voi ”puuttua roolihahmoni valintoihin”.

Depp tarkoittaa sarjaa 21 Jump Street, joka teki hänestä tähden nuorekkaana poliisina, joka tekee peitetehtäviä pääasiassa kouluissa. Häntä ärsytti koko teini-idolihäslinki, ja perimätiedon mukaan sytytti eräänä päivänä alusvaatteensa tuleen. Silti hän palasi tekemään cameon vuoden 2012 elokuvasovituksessa.

– Tapasin Timin varmana siitä, että tuhlasin kummankin aikaa. Se harmitti, sillä tarina oli koskettanut minua syvästi. Kyyneleet olivat valuneet silmistäni käsikirjoitusta lukiessani, Depp palaa asiaan.

– En edes tiennyt miltä hän näyttää, ja kuikuilin ympärilleni täpötäydessa paikassa. Sitten näin tämän laihan, nykivän tyypin, jonka hiukset törröttivät joka suuntaan, leikkimässä lusikoiden kanssa. Tiesin heti, että siinä hän on. Aloitimme roolista ja päädyimme puhumaan lapsuudestamme, sillä meillä on hämmästyttävän samanlainen tausta. Joimme varmaan 15 pannullista kahvia kunnes olimme aivan täpinöissämme. Oikeasti lähdin tapaamisesta lusikka suussani! Sitten en kuullut mitään kuukauteen, kunnes puhelinvastaajassani oli viesti: ”Johnny, olet Saksikäsi Edward.” Pääni taisi räjähtää.
Se oli iso loikka teini-idolista keinotekoiseksi mieheksi, jolla on kultainen sydän ja sakset käsien tilalla. Mutta tarinan voima on kieltämätön.

– Edward on kuin vastasyntynyt. Taapero, joka näkee kaiken ensimmäistä kertaa. Hänestä rusinat ovat kauniita ja kiehtovia. Kaikki on hänelle uutta. Minulla oli siihen aikaan koira, joka oli täynnä rakkautta, joten siitäkin tuli yksi hahmon rakennuskivistä.
Kaikesta rakkaudesta huolimatta koira ei pääse karvoistaan, kuten tavataan sanoa.

– Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun Timillä oli näyttelijä, jonka tavoitteena oli hävittää 80 prosenttia dialogista. Yleensä näyttelijät haluavat enemmän ja enemmän puhuttavaa. Minusta kuitenkin tuntui, että Edwardin sanavarasto olisi rajallinen. Kun Dianne Wiest tulee ja löytää minut, hän kysyy missä isäni on. Käsikirjoituksen mukaan vuorosanani olisi ollut: ”Hän on kuollut.” Minusta se osoitti liian paljon ymmärrystä asioiden tolasta, joten muutin sen muotoon: ”Hän ei herännyt.” Mielestäni se avasi ihan uuden tason hahmon viattomuudessa ja puhtaudessa. Hänen mielessään ei ollut kuoleman käsitettä.

Paljon on puhuttu yhteisymmärryksestä, joka kehittyi Deppin ja Burtonin välille. Sellaisesta, jossa ei jonkin ajan kuluttua edes tarvitse sanoja. Mikä saattoi olla joillekin muille työryhmän jäsenille hieman haasteellista.

– Tim änkyttää jonkin verran, minä änkytän jonkin verran, joten kehitimme tällaisen välittömän yhteyden. Joskus kuvauspaikalla joku saattoi tulla sanomaan: ”En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä puhuitte keskenänne kuvauspaikalla.” Se on kuitenkin tärkeintä näyttelijän ja ohjaajan välillä: luottamus. Lupa yrittää mitä vain ja kehittää jotain muuta kuin valmiiksi pureskeltua ruokaa.

– Edelleenkin hän ohjaa minua samalla tavalla. Hän katsoo minua ja tekee näin, Depp kertoilee heiluttaen käsiään hermostuneen oloisesti. – Ja minä ymmärrän! ”Mitä jos… tiedäthän… kun hän, no, sehän on siinä, eikö?” Olen varma, että edessä on jotain mitä voimme tehdä yhdessä, meidän pitää vain keksiä mitä.

Depp Cover

Vaikka Deppin maku kallistuu oudon puolelle, hän tekee silloin tällöin ihan tavallisiakin roolihahmoja. Tai ainakin tavallisehkoja, kuten elokuvissa Gilbert Grape tai Don Juan DeMarco, joka on niin ysäriä kuin elokuva vain voi olla Deppin valkoisen paidan hulmutessa jokaisen yli kymmenvuotiaan tytön seinällä. Mutta hänen sydämensä on aina tuntenut vetoa pahoihin poikiin ja huimapäihin, kapinallisiin ja taistelijoihin, myös tosielämän sellaisiin. Kuten entinen FBI-agentti Joe Pistone, joka soluttautui peiteroolissa pahamaineiseen Bonannon rikosperheeseen. Tai huumeparoni ja salakuljettaja George Jung, joka näköjään on löytänyt Instagramin.

– Joe Pistonen, tosielämän Donnie Brascon kanssa saatoin viettää kuukauden ennen kuvausten alkua. Hengailin hänen ja FBI-tyyppien kanssa päivisin ja iltaisin hengailin mafiatyyppien kanssa. Mikä oudointa, en löytänyt kovinkaan paljon eroavaisuuksia heidän välillään, Depp muistelee puhuessaan Donnie Brascosta, jossa hän näytteli Al Pacinon kanssa.

– Kun näyttelee todellista ihmistä, siihen liittyy valtava vastuu tätä kohtaan. On muistettava tarkkuus. Itsellenihän kyseessä on elokuva, mutta he joutuvat elämään sen kanssa. Blow-elokuvaa varten kävin tapaamassa Georgea vankilassa ja hän oli hyvin avulias. Puhelimeni soi vähän väliä, ja siellä oli George.

Muutama vuosi sitten Depp lisäsi listalleen järjestäytynyttä Winter Hill Gang -rikollisjoukkoa johtaneen ja samalla FBI-ilmiantajana toimineen White Bulgerin elokuvassa Black Mass.

– Whiteyn tapauksessa otin yhteyttä hänen lakimieheensä ja pyysin tapaamista, mutta hän kieltäytyi hyvin kohteliaasti. Hän vihasi kirjaa, johon elokuva perustui. Tappoiko hän paljon ihmisiä? Mitä ilmeisimmin. Mutta en usko hänen heränneen joka aamu miettien: ”Olen planeetan ilkein ihminen ja nyt lähden ulos vain tuhoamaan jonkun.” Heissä kaikissa on puoli, josta löytyy hyvyyttä ja rakkautta, ja yritän keskittyä siihen. Se on mielenkiintoista ja uhkarohkeaa tasapainoilua, näytellä niin väkivaltaista hahmoa ja yrittää tehdä hänestä riittävän inhimillinen. Tarkoitus on, että yleisö välittäisi hänestä. Kerran minut yllätti kirje yhdeltä John Dillingerin vielä elossa olleelta sisarpuolelta. Hän kirjoitti: ”Katsoin elokuvan [Public Enemies] enkä pitänyt siitä. Mutta pidin siitä, että esitit hänet huumorintajuisena.” Se tyyppi oli aikansa rokkitähti!

Deppiä shittiä

Suurimman vaikutuksen Deppiin teki kuitenkin Hunter S. Thompson, Rolling Stone -journalisti, jota hän esitti elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Tai oikeastaan roolihahmon nimi oli Raoul Duke, joka on esiintynyt Thompsonin muissakin teksteissä. ”En koskaan ole varma kuka ihmiset haluavat minun olevan, ja välillä persoonat kahinoivat”, mestarillisena manipuloijana tunnettu kynäilijä tapasi sanoa. ”Kun minua kutsutaan puhumaan yliopistoissa, en koskaan tiedä kummalle kutsu on osoitettu, Dukelle vai Thompsonille.”

– Tapasimme jo kauan ennen kuin ideaa Pelkoa ja inhoa Las Vegasista -elokuvasta oli olemassakaan, Depp kertoo.
Kyseessä on totaalisen hillitön Terry Gilliamin elokuva, joka perustuu Thompsonin – tai Duken – kuvitteelliseen reissuun 1970-luvulla. Ei olisi ihme, vaikka siihenkin olisi liittynyt ”kaksi pussia pilveä, 75 annosta meskaliinia, viisi liuskaa kovatehoista happoa, suolasiroitin puolillaan kokaiinia ja valtava valikoima erivärisiä annoksia piriä, unilääkkeitä, pcp:tä ja ilokaasua”, kuten kirjassa listataan.

– Hän oli aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani, aina. Olin Aspenissa ja yhteinen tuttavamme kertoi hänen olevan menossa Woody Creek -baariin. Puolen tunnin päästä ovet paukahtivat auki niin että kipinät sinkoilivat ja kuulin jonkun huutavan: ”Pois tieltäni, paskiaiset!” Hänellä oli toisessa kädessä leikkiase ja toisessa karjan ajossa käytetty sähköpiiska ja ihmiset lakosivat hänen edestään.

– Olemme kumpikin kotoisin Kentuckysta ja mukana oli pari kolme muuta tyyppiä samasta osavaltiosta. Hän puhui siitä aina ”pimeänä ja verisenä maana”. Mutta siitä ilta vasta alkoi. Menimme hänen luokseen ja siellä roikkui haulikko seinällä. Hän kysyi haluaisinko ampua sillä. Kello oli kolme aamulla, ja olimme juovuksissa. Hän haki propaanipulloja ja joitakin pieniä laatikoita. Hänen kehotuksestaan teippasiin niitä propaanipulloihin, ja kun pudotin sitä tehdessäni tupakan suustani, hän sanoi: ”Se on nitroglyseriiniä.” Se oli aikuistumisriitti.

Myöhemmin, sovittaessaan Thompsonin Rommipäiväkirjaa, Depp tapaa tulevan toisen ex-vaimonsa, ja Thompsonin kuoltua hän käyttää 3 miljoonaa dollaria ampuakseen ystävänsä tuhkat tykistä. Asiaan liittyi myös ilotulitus. Ja Bill Murray.

– Monet pelkäsivät Hunteria ja ihan syystäkin. Kerran hän soitti minulle, kun olin tekemässä Sleepy Hollow’ta. Hän puhutteli minua everstiksi, sillä hän oli nimittänyt minut Kentuckyn kunniaeverstiksi. ”Mitä puuhailet? Nähdään huhtikuussa Havannassa.” Ja tietysti lähdin, Depp kertoo.

Hän on selvästikin innokkaampi puhumaan sankareistaan kuin mistään uudesta elokuvasta taivaanrannassa, vaikka ilmeisesti J.K. Rowling on ”oikein mukava”.

– Hunter rakensi minulle makuuhuoneen kellariinsa. Asuin siellä ison hämähäkin kanssa, ja kahden viikon kuluttua tajusin, että yöpöytäni, jolla pidin tuhkakuppiani, oli täysi ruutitynnyri. ”Ai sinne se katosi!” hän totesi. Hän oli aito ja täysin järjiltään. Kaipaan häntä joka päivä.

Piti Deppiä sitten aitona amerikkalaisena kapinallisena Thompsonin, Cooperin, Brandon, Mansonin – joka leikki barbeilla hänen tyttärensä kanssa – tai vain tyyppinä jolla sattui olemaan oikeat huumeet ja kulmakynät, tämä vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, vaikka hänen tähtensä ja omaisuutensa ovat valitettavasti hiipuneet viime aikoina. Hänen silmänsä loistavat samalla tavalla oli hän sitten sankareittensa seurassa tai nimmaria, olalle taputusta, ihan mitä vain kärttävien fanien ympäröimä.

Kun häneltä kysyttiin miksi hän kutsuisi elämäänsä, jos se olisi levyn tai laulun nimi, hän ei epäröinyt hetkeäkään.

– Mikä onnekas mulkku, hän heittää sormukset kilisten.

Nimenomaan.

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: Future Film

Lisää luettavaa