Lapset ja leffafanit pitävät dinosauruksista. Hirmuliskojen asiantuntija Bob Strauss on listannut kolme syytä, mikä niissä vetoaa lapsiin, ja varmaan sama koskee myös elokuvan ystäviä. Ensinnäkin dinosaurukset ovat suuria, pelottavia ja lisäksi sukupuuttoon kuolleita. Toiseksi dinosaurukset tekevät mitä haluavat eikä mikään estä niitä. Kolmanneksi niistä jää jälkeen luurankoja, jotka näyttävät kiehtovilta mutta eivät samalla tavalla kauhistuttavilta kuin ihmisten luurangot. Aika hyvin kiteytetty.
Ensimmäiset muistoni dinosaurustarinoista eivät liity elokuviin, vaan mieleeni nousee Tarzan-sarjakuvalehti. Eräässä kertomuksessa Tarzan löysi ihmiskunnalta kadoksissa olleen alueen, jossa eli paitsi oudon näköisiä apinaihmisiä myös sapelihammastiikereitä ja dinosauruksia. Olin nähnyt piirrettyjä dinosauruksia esimerkiksi Kiviset ja Soraset -sarjakuvissa, mutta siinä ne olivat vain karikatyyrejä. Tarzan-sarjakuvan dinosaurukset kiehtoivat, koska ne olivat aidon näköisiä kuin tietokirjojen kuvissa.
Televisiosta vuonna 1974 näkemäni alkuperäinen King Kong (1933) sisälsi useita kohtauksia, joissa nähdään hirmuliskoja: Mukana on stegosaurus, brontosaurus, lentolisko ja ennen kaikkea yhteenotto tyrannosauruksen kanssa. King Kong oli vaikuttava elokuva jo jättiläisapinan ansiosta, mutta dinosaurukset kruunasivat sen.
Ei mennyt kuin muutama vuosi alkuperäisen King Kongin tv-esityksestä, kun siitä tuli uusintaversio teattereihin. Vuoden 1976 King Kongissa en muista nähneeni dinosauruksia, mutta tuottajana sentään oli legendaarinen Dino De Laurentiis!
Peter Jacksonin King Kongissa (2005) dinosauruksia nähdään sen sijaan paljonkin, ja ne on toteutettu näyttävästi modernilla tekniikalla. Silti pidän vanhan King Kongin stop motion -dinosauruksista enemmän. Vaikka hahmot ja niiden liikkeet näyttävät nykykatsojan silmin alkeellisilta, se on upean näköistä käsityötä. Ennen digiaikakautta tehdyt stop motion -dinosaurukset ovatkin parhaimmillaan todella hienoja, ja parhaista vastasi legendaarinen animaattori Ray Harryhausen, jolle alkuperäinen King Kong olikin suuri innoitus. Näin Harryhausenin töitä kiehtovissa Sinbad-seikkailuissa ja elokuvassa Taistelu kultaisesta taljasta (1963), joissa tosin ei ollut hirmuliskoja, mutta teki hän niitäkin. Minusta kiinnostavin Harryhausenin dinosauruselokuva on vähän tunnettu The Valley of Gwangi (1969). Esihistoriallisen aiheensa lisäksi se on eräänlainen muunnos King Kongin tarinasta ja kaiken lisäksi vielä lännenelokuva. Harmittaa vain, etten nähnyt Valley of Gwangia jo pikkupoikana, sillä siinä on mukana kaikkea mitä silloin elokuvilta toivoin. Sitä ei ilmeisesti ole esitetty Suomen televisiossa.
1980-luku oli dinosaurusten kannalta huono vuosikymmen, ainakin minulle. Mieleen tulee vain Luolamies (1981), jossa dinosaurusten lisäksi kiinnosti se, että pääosia esittivät Beatles-rumpali Ringo Starr ja hänen vaimonsa Barbara Bach, jonka muistin elokuvasta 007 rakastettuni. Lopputulos oli alkukantaista huumoria yhdistettynä tylsään romantiikkaan. Näkyi siinä sentään pari hirmuliskoa, mutta ne olivat kaukana Harryhausenin tasosta. Tyrannosaurus muistuttaa lähinnä pehmoeläintä.
Jurassic Park (1993) taitaa olla se kaikkien aikojen dinosaurusleffa. Luin romaanin aika tuoreeltaan, kun se Suomessa julkaistiin vuonna 1992. Elokuva oli tuolloin jo suunnitteilla, ja takakannessa mainittiin että sen ohjaa Steven Spielberg. Hittien ennustaminen on vaikeaa, mutta tuossa tapauksessa oli helppo arvata, että tästä tulee iso tapaus. Viehätys hiipui Jurassic Parkin jatko-osissa, mutta ainakin viimeisin elokuva Jurassic World on käänne parempaan. Toivoisin kuitenkin, että Spielbergin luoman sarjan ulkopuoleltakin tehtäisiin kunnon dinosauruselokuva. Ainakin Pixarilta on tulossa yksi, kun 3D-animaatio Kelpo dinosaurus (The Good Dinosaur) saa ensi-iltansa vuodenvaihteessa.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit
Kaahailukin voi olla taidetta
Kriitikot valitsivat parhaat amerikkalaiselokuvat
Mitä tapahtui elokuvamaailmassa 30 vuotta sitten?
Mikä tekee Clint Eastwoodista niin hyvän?
Brutaali ja nihilistinen ohjaaja oli oman aikansa Tarantino
Elokuvien avaruus
Sota on helvettiä – myös niille, jotka eivät puhu englantia
Miksi Steven Spielberg on maailman menestynein ohjaaja?
Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä