Hilpeän alun jälkeen Predator- ja Shane Black -faneja viihdyttänyt epäkorrekti toiminta muuttuu ilmeisesti studion saksimaksi sekasotkuksi.

Jatko-osan humoristisessa linjassa ja mielikuvituksellisessa mittasuhteilla leikittelyssä ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että edellinen osa teki jo kaiken saman.

Star Wars -universumia taustoittavan, periaatteessa turhan elokuvan olemassa olon oikeutus on Han Solon ja Chewbaccan ystävyyden synty.

Aikaisemminkin yhteistyötä tehneen tiimin rymistely onnistuu kitkemään hauskasta ideasta lähes kaiken viihdyttävyyden.

Yli kahden tunnin mittaisella namedroppaus-sessiolla on visuaalisesti huikaiseva ulkokuori ja herttaisen seikkailullinen sydän.

Isot robotit ja hienot jättihirviötkään eivät riitä, jos tekijät eivät tiedä, miten niitä pitää käyttää.

The Last Jedin siunaus ja kirous ovat sen moninaiset ja turhankin liikkuvat palaset. Joitain ideoita olisi voinut jättää pois, vaikka ei sillisalaattimaisuus onnistu kyllä leffaa pilaamaankaan.

Ei aivan se kulttiklassikko, jonka sen toivoisi olevan. Mutta mikäli haluaa isoja räjähdyksiä, isoja sääilmiöitä ja vielä isompia juoniaukkoja, tämä on oikea valinta.

Moderni mestariteos, joka jää elokuvahistoriaan scifi-klassikkona.

Luc Besson on ehkä napannut ihannoimastaan sarjakuvamaailmasta vain pinnan, mutta sekin viihdyttää täysillä.

Sota apinoiden planeetasta on lähes täydellinen päätös yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista scifi-trilogioista. Jatkosta tosin huhuillaan jo, joten toivottavasti tätä herkkua riittää vielä jatkossakin.

Samaa kuin sarjan neljä edellistäkin elokuvaa: huumoripitoista scifi-viihdettä, joka ei vaadi katsojaltaan yhtikäs mitään. Aivottomien sunnuntaielokuvien eliittiä.