Yksi vuoden huonoimmista. Elokuva Englannin kuningattaren corgista ei ole hauska tai erityisen älykäs, mutta ehkäpä tästä vielä muodostuu jonkinmoinen kulttikalkkuna.

Ranskalaisohjaajien kärkeen kuuluvan François Ozonin ohjaustyö on varmalla kädellä ohjattu kuvaus katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta pedofiiliskandaalista ja sen uhreista.

Pistävän ajankohtainen kuvaus suhteestamme työntekoon ja sen vaarallisistakin seurauksista on taattua Ken Loach -laatua.

Eurooppalainen animaatio ei ehkä ole lähsekään yhtä sliipattu kuin amerikkalaiset serkkunsa, mutta se on suorasukaisempi esimerkiksi karujen luonnonlakien suhteen. Valitettavasti se ei hyödynnä tarpeeksi eksoottisia lähtökohtiaan.

Aikuisia aiheita lasten silmin tutkivan dokumentin päähenkilöt hurmaavat, vaikka se onkin kiinnostuneempi kysymyksien esittämiseen kuin vastausten hakemiseen.

Suomalaisresursseinkin tehty irkkukauhu panostaa säikyttelyjen sijaan tunnelmaan, mutta ei ihan kanna loppuun asti.

Kunnianhimoinen kummajainen ranskalaisohjaaja Jacques Audiardilta. John C. Reilly ja Joaquin Phoenix ovat mielenkiintoinen pari valkokankaalla, mutta elokuva ei koskaan osaa päättää mitä se haluaa olla. Lopputulos on mielenkiintoinen mutta ajoittain pitkäveteinen sekametelisoppa.

Liian kauan odotetussa jatko-osassa yhdistyvät ongelmat, joita syntyy kun asioita ajatellaan liikaa mutta ei koskaan loppuun asti.

Pikkusievä ja pikkuporvallisen asenteellinen ja tylsä ranskalainen komedia itsekeskeisestä ja seksistisestä, vammaisen naisen kohtaavasta liikemiehestä on ankeaa katsottavaa.

Tarinan voi kuvitella tuntevansa, mutta mikään ei voi valmistaa hahmojen aksentteihin.

Toden ja tarinan rajaa hämärtävä komea elokuva on kuin kevyempi versio Piin elämästä.

Kyllästyttyään brittiläiseen politikointiin ja amerikkalaiseen varapresidenttiin skotlantilainen satiirikko Armando Iannucci tarttuu venäläiseen diktaattoriin ja onnistuu loukkaamaan lähestulkoon jokaista.

Yksilöiden kyvyttömyys rakkauteen laajenee tarkkanäköiseksi nyky-Venäjän kritiikiksi.