Japanilaisanimaatio tarjoaa pieniä hetkiä ja jytisevää supersankaritoimintaa silmien ja korvien täydeltä, mutta loppua kohti sen paatoksellisuus alkaa turruttaa.

Aloitteleva tietokoneanimaatiostudio on keskittynyt enemmän tekniikkaan kuin sinänsä tärkeitä asioita kuten koulukiusaamista ja someriippuvuutta käsittelevän tarinan hiomiseen. Ne hukkuvat koheltamiseen koheltamisen vuoksi.

Uusin kauhuperhe Addamsin animaatioelokuva on oikein kivan näköinen mutta tarinaltaan kovin köykäinen. Se viihdyttänee alakoulun alempien luokkien ikäisiä lapsia, ei juuri muita.

Tarinaltaan vuoden 2017 The Boss Babyn kanssa identtinen vauva-agenttiseikkailu luottaa jälleen enemmän adhd-kohellukseen kuin hauskaan konseptiinsa.

Muistinsa ja minuutensa menettänyt, ulkoasuaankin jatkuvasti vaihtamaan joutuva päähenkilö on tyhjä kanvas, jonka kautta katsoja tutkii kiehtovaa maailmaa, jossa tapahtuu vaikka mitä ilman, että sillä on mitään merkitystä.

Valtaisan viihdyttävä ja hupaisa elokuva lapsille ja lapsenmielisille ei aivan yllä animaatioklassikoksi, mutta tarjoaa juuri tarpeeksi viihdettä perheen pienimmille.

Mukiinmenevä animaatio sademetsässä elävästä tytöstä ja hänen eläinkamuistaan ei ehkä koskaan yllä isompien studioiden elokuvien tasolle, mutta se on viihdyttävä kokonaisuus.

Lähes tajunnanvirtamaisesti etenevä lastenpiirretty kiehtoo arvaamattomalla juonellaan ja animaatiotyylillään.

Ghiblin käsityöanimaation fanit tuskin pääsevät yli studion uutuuden ulkoasusta. Ayaan ihastuvatkin pettynevät, kun tarina päättyy kesken kuin seinään.

Kyllä Euroopassakin osataan animaatioita tehdä. Eipä ole Maija-leffojen laatu matkan varrella kärsinyt.

Pixarin ja Dreamworksin elokuvista röyhkeästi ammentava euroanimaatio ei yllä lähellekään isompiensa tasoa.

Tutuilla poluilla kuljetaan taas, mutta eiköhän Spirit ole pakkokatsottavaa perheen heppatytöille ja -pojille.

Luolamiesperhe pistää tällä kertaa modernin hipsteriperheen arjen aivan mullin mallin.