Steven Spielbergin uusi elokuva The Fabelmans on rakkauskirje elokuvataiteelle

LeffaHamsteri tarkastelee Steven Spielbergin uran henkilökohtaisinta elokuvaa.

3.3.2023 16:15

Vähintään legendaarisen statuksen saanut ohjaaja Steven Spielberg on viime vuosina keskittynyt pääosin historiallisten draamojen kuvaamiseen. Muun muassa Lincoln, Vakoojien silta ja The Post ovat muotovalioita amerikkalaiseen historiaan ja lähihistoriaan sukeltavina moraalitarinoina, joissa capramainen päähenkilö yrittää pitää selkärankansa kohtaamastaan vastustuksesta huolimatta.

Ongelma Spielbergin uran nykyisen suunnan kanssa on se, että ohjaaja tunnetaan amerikkalaista (ja näin ollen globaalia) populaarikulttuuria muovaavana voimana. Vähänkään Spielbergin uraan perehtynyt katsoja jatkuvasti kysyy itseltään: ”Onko tämä elokuva läheskään samankaltainen mestariteos kuin Tappajahai, Kadonneen aarteen metsästäjät, E.T., Jurassic Park tai mikä tahansa muu Spielberg-klassikko?”.

Spielbergin oma menestys sotii häntä vastaan.

Mutta jos pääsemme hetkeksi tämän asetelman yläpuolelle, ja hetkeksi unohdamme paineet tehdä uusi jättimenestyselokuva, olen valmis puolustamaan Spielbergin 2010-luvun töitä osana mestariohjaajan kaanonia (lukuun ottamatta Ready Player Onea).

Tämä on tärkeää, koska The Fabelmans jatkaa Spielbergin amerikkalaisen lähihistorian tarkastelua kohdistamalla kameran linssin suoraan omaan tarinaansa. Spielberg ja Tony Kushner tekivät puolifiktiivisen elokuvan ohjaajan kasvutarinasta ja ennen kaikkea hänen perheeseensä tarinasta.

Olipa kerran juutalainen perhe amerikkalaisessa lähiössä

Sammy Fabelman on Steven Spielbergin fiktiivinen alter ego. Nuori Sammy menee ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin vanhempiensa kanssa ja näkee elokuvan Suuri maailmansirkus (The Greatest Show On Earth), joka saa ahdistuksesta kärsivän pojan sydämen hakkaamaan. Elokuvassa näytetty jännittävä kohtaus, jossa junat törmäävät toisiinsa, on nuoren Sammyn silmissä liian jännittävä, jopa pelottava.

Se on samalla keskeinen kuvallinen metafora, joka alustaa hänen vanhempiensa tulevaa tarinaa: törmäyskurssi, jota ei voitu estää.

Vanhemmat näkevät Sammyn innostuksen ja pojan pyynnöstä antavat hänelle seuraavana hanukan aikana lahjaksi pienoismallijunan ja -radan. Eräänä yönä Sammy hiipii radan luo ja näyttelee pienoismallin avulla elokuvan uudelleen. Leikkijuna vaurioituu ja vanhemmat sättivät poikaansa holtittomasta käytöksestä.

Mutta Sammyn äiti, Mitzi tajuaa lopulta, mistä on kysymys: Sammy kaipaa kontrollia.

Pienoismallin avulla Sammy yritti vain luoda traumaattisen tilanteen uudelleen. Mitzi ehdottaa Sammyn isän selän takana, että he voisivat kuvata junaonnettomuuden isän elokuvakameralla. Sammy voi katsoa lavastettua onnettomuutta aina uudelleen ja uudelleen filmiltä. Tällä tavalla kallis pienoismalli ja sen osat eivät vaurioituisi jatkuvasta onnettomuuden lavastamisesta.

Jo heti elokuvan alussa Spielberg osoittaa itsereflektiota Sammyn hahmon kautta. Herkän lapsen kontrollin tarve on lopulta perimmäinen syy ohjaajan uralle hakeutumiseen, ja samalla tarjoavat ikkunan elokuvien tekemisen ja niiden kuluttamisen kiehtovuuteen. Kyse ei ole mistään abstraktista elokuvien ”taiasta”, vaan täysin inhimillisestä, psyykeen selviytymismekanismista.

Elokuvat ovat siistejä, suljettuja ympyröitä. Niillä on alku ja loppu, joiden välissä pääsemme tuntemaan elokuvien roolihahmot ja näkemään maailman heidän kauttaan. Draaman kaari lunastaa tarinan tarjoamat odotukset ja katsoja pääsee tyytyväisenä kotiin. Tämän suljetun ympyrän luominen ja kontrollointi ohjaajan roolista käsin on voimaannuttava tunne.

Toisin kuin tosielämässä, elokuvissa on parhaimmillaan selkeä syiden ja seurausten suhde.

The Fabelmansissa Sammy näkee John Fordin ohjaaman western-elokuvan, John Waynen ja James Stewartin tähdittämän Mies, joka ampui Liberty Vallancen. Tämä innoittaa Sammya ohjaamaan toiminnallisen lännenelokuvan partiosta tuttujen ystäviensä kanssa. Projekti tarjoaa hänelle mahdollisuuden innovoida kuvaamansa materiaalin kanssa, kun kuvatut otokset näyttävät vain ”leikiltä”. Muovipyssyistä puuttuvat suuliekit. Ratkaisu löytyy tietysti tekemällä filmiin pieniä reikiä, mikä herättää filmin eloon tuomalla siihen pienen annoksen realismia.

Perheen telttaretkellä kuvatusta materiaalista Sammy näkee, että hänen äitinsä on rakastunut Sammyn isän parhaaseen ystävään. Bennie-setä ja Mitzi pitävät toisistaan kädestä, jakavat pieniä iloisia hetkiä ja katseita Sammyn filmissä.

Todellinen ja hallinnan ulkopuolella oleva elämä on hiipinyt arvaamattomasti Sammyn elokuvaan.

Isänsä pyynnöstä Sammy tekee valmiiksi telttaretkeä käsittelevän perhe-elokuvan, mutta kontrolli on poissa. Miten hänen äitinsä voi rakastaa toista, jos he ovat isän kanssa naimisissa? Eikö äiti rakasta isää? Miksi hänen pitää pilata kaikki? Sammy ei osaa purkaa äitinsä salaisuuden herättämiä tunteita. Seuraavan lyhytelokuvaprojektinsa, toisen maailmansodan taistelua kuvaavan Pako ei mihinkään kuvauksissa Sammy antaa nuorelle amatöörinäyttelijälle ohjeita kohtauksen kuvausta varten, mutta samat sanat on mahdollista ymmärtää myös hänen oman pettymyksensä kautta. Hän vuodattaa omia tuntojaan vanhempiensa liiton kariutumisen pelosta.

Esittäessään samaista elokuvaa yleisölle, hän vilkuilee jatkuvasti vanhempiaan, jotka istuvat Bennien kanssa teatterissa. Sammyn intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan kokee kolauksen, kun niiden tekeminen ja esittäminen eivät tarjoa samanlaista kontrollin tunnetta kuin aiemmin.

Enemminkin elokuvat toimivat kipeinä muistutuksina hänen oman perheensä vaikeista ristiriidoista ja vaietuista tunteista. Perheen muuttaessa Kaliforniaan tietokoneinsinöörinä työskentelevä Burt-isä on jo olettanut, että elokuvien ”harrastelu” on jäänyt kauas taakse, mutta ikuisena taiteilijasieluna pysytellyt Mitzi-äiti uskoo edelleen poikansa kipinään – osittain siksi, koska hänen oma kipinänsä ei koskaan päässyt syttymään.

Tämäkin jo muistuttaa nuorelle Sammylle oikean elämän ristiriidoista, joita ei voi kuvata ja hallita.

Lopulta kun nämä samat ristiriidat ja vanhempien lopullinen avioeropäätös otetaan käsittelyyn, Sammy irtautuu henkisesti kivuliaasta hetkestä ja näkee itsensä kuvaamassa perheensä esittämää ”kohtausta” kamerallaan.

The Fabelmansin kohdalla Spielberg ei pelkästään osoita reflektiivisyyttä ja kriittisyyttä itseään ja perhettään kohtaan. Aiemmin mainittu Pako ei mihinkään on ihan oikea Spielbergin vuonna 1961 kuvaama lyhytelokuva, joka kuvattiin uudelleen elokuvaa varten.

Spielbergin lyhytelokuva edustaa amerikkalaista sotaelokuvien kaanonia, jossa toisen maailmansodan voittajana nähtyjä amerikkalaisia sotilaita juhlitaan sankareina. Sotilaat antoivat elämänsä vapauden ja demokratian ansiosta taistellessaan natseja vastaan. Samaan aikaan, kun kuolleita sankareita juhlitaan elokuvateattereissa, amerikkalaisen yhteiskunnan kristillisen väestön antisemitismi, juutalaisviha on edelleen voimissaan. Amerikkalaiset eivät tunnista ristiriitaa sotasankareiden muistamisen ja antisemitismin välillä.

Tämä sama viha kohdistuu myös Spielbergin alter egoon, Sammy Fabelmaniin, kun koulukiusaajat ottavat hänet maalikseen liikuntatunnin jälkeen.

Fyysisestä väkivallasta huolimatta, kun Sammy lopulta suostuu kuvaamaan vuosiluokkansa päättäjäistansseissa esitettävän videon, hän kuvaa Loganin, pääkiusaajansa, Leni Riefenstahlin natsipropagandan tyylille ominaisen ihailevasti. Päättäjäisvideossa Logan saa urheilijasankarin auringossa kiiltävän auran, kun kamera kuvaa hänen lihaksista kehoaan hidastetusti rantapallopelin aikana.

Tämä on liikaa Loganille. Kiusaaja etsii Sammyn käsiinsä tivatakseen, miksi hän teki kuten teki. Kiusaaja ei tunnista itseään ihannoidusta kuvasta, vaan tuntee jollain tasolla pettäneensä muiden ihailevien katseiden luottamuksen. Samassa kohtauksessa nuori ohjaajamme ei osaa antaa vastausta, mutta Logan puolustaa häntä tästä huolimatta kiusaajakumppaniltaan. Onko tämä menestyksestä nauttivan, mutta syyllisyyttä tuntevan Spielbergin dramatisointi hänen itsensä sisäistämästä ajatusprosessista? Kuvaamalla periamerikkalaisia (lue: ei-juutalaisia) sankareita hän saa hyväksyntää ja ”puolustuksen” antisemitistisiltä mielipiteiltä?

Näen Spielbergin kuvaamassa monimutkaista suhdettaan uskontoonsa, ja miten hän ei pitkään identifioinut (tai halunnut identifioida) itseään juutalaiseksi. Vasta Schindlerin listan kautta Spielbergin matkasi oman identiteettinsä ytimeen ja sen kipupisteisiin.

Nuoruuden kokemuksilla on tapana jättää meihin pitkät jäljet. Emme halua kohdata kipua, joten välttelemme kokemuksia, tilanteita ja ajatuksia, jotka voisivat edes muistuttaa kivusta. Nuori Spielberg ei kokenut koskaan kuuluneensa joukkoon. Hänellä ei ollut pitkäaikaisia sydänystäviä. Sammy peilaa vahvasti tätä, vaikka sitä ei alleviivata elokuvassa. Elokuvat olivat projekteja, joihin pystyi uppoamaan, mutta ne eivät varsinaisesti tehneet nuorukaisesta automaattisesti supersuosittua. Omaa uskontoaan avoimesti harjoittavana nuorena hän olisi kuulunut joukkoon entistä vähemmän.

Ympäröivä amerikkalainen (lue: ei-juutalainen) yhteiskunta ei kaikesta yksilönvapauspuheesta huolimatta ollut herkälle nuorukaiselle armollinen.

Tästä näkökulmasta käsin The Fabelmans antaa osittain ristiriitaisen viestin, joka johtuu pääosin elokuvan roolituksesta.

Juutalaisen Fabelmansien suvun kaikki muut näyttelijät ovat uskonnolliselta taustaltaan juutalaisia Michelle Williamsia ja Paul Danoa lukuun ottamatta.

Danon tai Williamsin näyttelijäntyössä tai roolisuorituksissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Molempien roolisuoritukset ovat kauniin vivahteikkaita. Tästä on tietysti myös kiittäminen käsikirjoitusta ja Spielbergin silmää näyttelijöiden ohjaajana.

Kyse on pikemminkin siitä, mitä Spielberg yrittää kuvata elokuvallaan (edellä mainitut kuvaukset omista antisemitistisistä kokemuksista), ja miksi hän on täysin valinnut juutalaisten näyttelijöiden sekaan ei-juutalaisia näyttelijöitä esittämään juutalaisia hahmoja.

Tämä on sama keskustelu, joka on viime vuosina aiheuttanut yhä enenevissä määrin samantyyppisiä ”kohuja”. Onko oikein tai väärin palkata näyttelijä näyttelemään hahmoa, joka poikkeaa ihonväriltä, seksuaaliselta suuntautumiselta, sukupuoleltaan tai jollain muulla tavalla näyttelijästä itsestään.

Yleensä tällaiset yksityiskohdat eivät haittaa minua, koska näyttelijöille maksetaan siitä, että he esittävät muita kuin itseään – Johnny Depp ei ole oikeasti ollut merirosvokapteeni ja Jack Nicholson ei nuorena miehenä viettänyt aikaa mielisairaalassa tai mafiosojen seurassa (tietääkseni).

Mutta tietystikään aiheeseen ei ole helppoja vastauksia vaikka valtaosa meistä niin haluaisikin, kuten edellä tulen esittämään.

Roolituksen uskonto-orientaatio on huomioon pantava seikka The Fabelmansin tapauksessa, koska elokuva itsessään alleviivaa juutalaisen ohjaajanuorukaisen kokemuksia ei-juutalaisessa ympäristössä.

Miksi Dano ja Williams valittiin esittämään Spielbergin isän ja äidin alter egoja? Näkikö tai kokiko Spielberg tietoisesti tai tiedostamatta omat vanhempansa irrallisina kulttuurillisuskonnollisesta taustastaan? Teksti ei tue tätä tulkintaa, koska jo elokuvan alussa Sammyn kysyessä Burt-isä huomauttaa, miksi kaikilla muilla on asuinalueen perheiden talot on koristeltu jouluvaloilla. He ovat juutalaisia, jotka pyrkivät pitämään kiinni omista perinteistään, vaikka muun naapuruston valokoristeiden hiljainen painostus pyytäisi kuulumaan joukkoon.

Ehkä valinta peilaa alitajuista halua nähdä oma perhe ”luonnollisena” ja hyväksyttävänä osana periamerikkalaista (lue: kristillistä) lähiötä, jota kohtauskin peilaa. Tai sitten Dano ja Williams valittiin yksinkertaisesti vain heidän meriittiensä ansiosta. Spielberg sanoi vakuuttuneensa esimerkiksi Williamsin aiemmista roolitöistä, kun hän harkitsi äitinsä näyttelijän roolitusta.

Tartun kuitenkin tähän valintaan vielä hetkeksi, koska tietyllä tapaa Danon ja Williamsin hahmojen olemuksessa on jotain ristiriitaista, jos vertaa Sammyn muihin perheenjäseniin. En voi olla tiedostamatta, miten paljon näyttelijän oma persoona ja aidot kokemukset voivat antaa lisäarvoa elokuvaan. Etenkin, jos kyse on The Fabelmansin kaltaisesta historiallisesta draamasta, jossa aikakausi on tavallaan yksi roolihahmoista.

Vaikka näyttelemistä kuvaillaankin toisen ihmisen kengissä kävelemisenä, pohjimmainen totuus on, että eivät näyttelijätkään pääse pois oman päänsä sisältä sen paremmin kuin me muutkaan. He tuovat itsensä roolin äärelle ja löytävät roolihahmon totuuden itsestään. Näyttelijän kyky suoriutua roolistaan riippuu mielestäni siitä, miten joustavasti ja mielikuvituksellisesti hän osaa käyttää omaa persoonaansa. Ammattitaitoiset näyttelijät pystyvät harjoittamaan joustavuutta itsensä suhteen, jotta roolisuoritukset tuntuisivat aidoilta. Kyse on näin ollen orgaanisesta persoonan luontaisen karisman ja mielikuvituksen yhdistelmästä, joka valjastetaan roolin tarpeisiin.

Ymmärrän, että näyttelyyn halutaan ladata tietynlainen tärkeyden ja pyhyyden mystiikkaa, jotta se esimerkiksi oikeuttaisi metodinäyttelyä hyödyntävien näyttelijöiden käytöksen ja/tai Hollywoodin tähtinäyttelijöiden kovat palkat. On totta, että kukaan ei pysty toistamaan Brad Pittin hymyä tai Sean Conneryn karismaa.

Mutta tästä on kyse kun puhutaan näyttelijöistä ja heidän ”tunteiden skaalastaan”; miksi näyttelijä kokee, että rooli on ”väärä” hänelle. Näyttelijän on tunnettava omat rajansa, toisin sanoen oman persoonansa rajat menestyäkseen. Monet menestyneet, arvostetut ja rakastetut näyttelijät osaavat hyödyntää omia rajojaan luoviessaan roolista toiseen. Esimerkiksi Jack Nicholsonin koko uran ja roolityöskentelyn voi nähdä yhtenä pitkänä jatkumona, jossa Nicholsonin esittämät hahmot ensin sisäistävät ja lopulta purkavat turhautumistaan vihan kautta. Johnny Deppin ylinäyttely taas sen sijaan toimi mielestäni viimeisen kerran Jack Sparrown roolissa, koska Depp tunsi ja näki roolin oman persoonansa kautta. Kapteeni Jackin jälkeen Depp apinoi monissa rooleissaan pelkästään ulkoisten maneerien kautta.

Katsojat tunnistavat intuitiivisesti falskin roolisuorituksen, vaikka eivät osaisi sitä sanoittaa. Haastan sinut nimeämään mahdollisimman monta huonoksi kokemaasi Johnny Deppin roolisuoritusta ja vastaavasti pohtimaan, monta huonoa suoritusta Jack Nicholson on antanut. Vihan ja vitutuksen ilmaiseminen on luonnollinen osa Nicholsonin persoonaa, joka oikein valjastettuna teki hänestä yhden oman sukupolvensa tunnistettavimmista näyttelijöistä.

Tästä näkökulmasta käsin hahmotin itselleni, miksi koin Danon ja Williamsin roolihahmojen erottuvan Spielbergin hahmogalleriasta. Kyse ei ole näyttelijäsuorituksista, vaan siitä, miten juutalaisuuden kokemus ei heijastu hahmoista ulospäin. Tämä asia ei ehkä olisi itseäni niin suuresti haitannut, jos perheyksikkö olisi eristäytynyt muusta suvustaan. Mutta heti, kun Danon ja Williamsin esittämä isä ja äiti jakoivat ruudun perheen muiden isojen persoonallisuuksien kanssa, ongelma nousi ilmeiseksi.

Esimerkiksi Sammyn äidin Boris-enoa näyttelevä Judd Hirsch varastaa elokuvan parin kohtauksen ajaksi. Boris saapuu perheen vieraaksi siskonsa kuoleman jälkeen. Hän käytännössä katsoen toimittaa ”näkijän” virkaa elokuvassa. Showbisneksessä marinoitunut isoeno kertoo Sammylle ne realiteetit ja uhraukset, joita hänen intohimonsa elokuvataiteen parissa vaativat. Hirsch varastaa shown vahvalla läsnäolollaan, jossa yhdistyy elämänkokemus taiteellisen vakaumuksen ja paatoksen parissa.

Väitän syyn siihen, miksi hahmo varastaa valokeilan niin onnistuneesti, olevan juuri Hirschin kyky ladata hahmoon oma persoona ja peilata omia elämänkokemuksia juutalaistaustaisena näyttelijänä Hollywoodissa.

Saatoin takertua tähän näyttelijöiden roolituksen näkökulmaan nyt liikaa, koska en halua antaa kuvaa, että en olisi pitänyt The Fabelmansista. Päinvastoin koin The Fabelmansin parhaaksi elokuvista kertovaksi elokuvaksi, koska se osasi keskittyä Sammyn perhedynamiikkaan ja kutoi tulevan elokuvaohjaajan intohimon taiteenlajiinsa mukaan draaman hienosti.

Pohdin The Fabelmansien jälkeen, miten on olemassa myös toinen tapa toteuttaa Spielbergin uraa ja elokuvaviihteen taidetta juhliva elokuva. Se olisi tietysti tutulla elämänkertaelokuvien kaavalla, jossa taiteilija kipuilisi käänteentekevän teoksen tai tapahtuman ja ihmissuhteidensa aiheuttaman paineen parissa.

Spielbergin tapauksessa kyse voisi olla jonkin hänen tunnistettavan menestyselokuvansa kuvauksista. Tämä tarjoaisi elämänkertaelokuvalle mahdollisuuden toisintaa tuon menestyselokuvan uudestaan, jotta katsojat tunnistaisivat sen ja voisivat vertailla, miten hyvin tekijät onnistuivat pysymään alkuperäiselle teokselle uskollisena. (kuten The Disaster Artist kuvasi uudestaan Tommy Wiseaun The Room -kulttielokuvan).

Spielbergin monista menestyksistä valitsisin tietysti Tappajahain, koska se on populaarikulttuurissamme todella tunnistettava teos, vaikka sitä ei olisi koskaan nähnyt. Televisiotuotannoista ponkaissut nuori Spielberg joutui kuvausaikataulujen venyessä taistelemaan päivittäin studiota, kuvausolosuhteita ja mekaanisen hain toimimattomuutta vastaan. Samalla olisi mahdollista tehdä läpileikkaus 70-luvun Hollywoodin nouseviin ohjaajatähtiin, jotka tunsivat toisensa pyöriessään samoissa piireissä. Spielberg voitaisiin kuvata kaveeraamassa ystäviensä Martin Scorsesen, Brian De Palman ja George Lucasin kanssa.

Elokuva voisi tietysti päättyä Tappajahain menestykseen ja kauniiseen Lucasin ja Spielbergin väliseen ystävyyteen, jossa Lucas voisi vihjailla uusista elokuvaideoistaan.

Veikkaisin tämän kaavan tarjoavan omalla tavallaan miellyttävämmän, nostalgisen katselukokemuksen tuttujen ja menestyneiden elämänkertojen (kuten Bohemian Rhapsody tai Elvis) hengessä. Katsojalle tuttuun ajanjaksoon ja/tai teokseen tai tapahtumaan keskittyminen tarjoaisi tunnistamisen mahdollisuuden, mutta sen sijaan The Fabelmans tarjoaa itsereflektiivisen tarkastelun Spielbergin henkilökohtaisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin.

Spielberg kuitenkin haluaa tarjota katsojilleen pienen annoksen elokuvahistorian nostalgiaa.

Elokuvan viimeisessä kohtauksessa nuori Sammy Fabelman tapaa ohjaajaidolinsa, John Fordin (David Lynchin upea cameo-esiintyminen). Spielberg todellakin tapasi nuorena ohjaajan alkuna Fordin ja ymmärtääkseni kyseinen kohtaus on todenmukainen sanasta sanaan.

Ford antaa nuorelle Sammylle tärkeän oppitunnin. Ohjaajalegenda ohjeistaa, miten horisontti pitää elokuvaa kuvatessa asettaa joko ylä- tai alalaitaan, koska keskellä oleva horisontti on ”perkeleen tylsä”. Uuden asian opittuaan Sammy lähtee kävelemään kohti tulevaisuuttaan – Spielberg kuvaa horisontin täysin keskellä kuvaa. Yhtäkkiä itsetietoinen kameraliike rikkoo neljännen seinän, kun Spielberg laskee horisontin kuvan alalaitaan.

Spielberg osoittaa The Fabelmansilla olevansa edelleen kypsä ja itsevarma. Tämä viimeinen silaus, hetki johon elokuva päättyy, piirtää kuvan leikkisyydestä, jota ei liian usein näe tätä nykyä edes komedioissa – umpivakavista elämänkertaelokuvista puhumattakaan!

Ohjaajana Spielberg osaa myös nauraa itselleen – hän on edelleen se sama innokas nuorukainen, joka sai uuden filmikameran käteensä.

Tästä syystä hän on edelleen aikamme parhaimpia ohjaajia.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa